Pelastuskoirien joukkuekatselmus järjestettiin tänä vuonna Tikkakoskella. Kyseessä on joukkuekilpailu, jossa joukkueessa on ryhmänjohtaja ja 3 viranomaistason hälytyskoiraa ohjaajineen.

 

Viime vuonna osallistuimme tähän kilpailuun kokoonpanolla ryhmänjohtaja Markku Suominen, ja koirakot minä Majka ja Miklos-PON sekä Sam Widlund ja espanjanvesikoira Papu. Kolmatta joukkueeseemme sopivaa koirakkoa ei löytynyt mukaan, joten lähdimme silloin kisaan vajaalla joukkueella. Tiesimme, että mitään mahdollisuuksia menestykseen ei olisi, joten lähdimme vain hakemaan kokemusta – minä ja Samhan olimme ensikertalaisia tällaisessa kisassa, Markku kokeneena ryhmänjohtajana luotsasi meidät hienosti rankan viikonlopun läpi. Saamamme hopeamitalit yllättivät suurimmin nimenomaan meidät itsemme.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun tänä vuonna tuli SM-joukkuekatselmus puheeksi, taisi meille olla selvää että lähdemme kisaan samalla kokoonpanolla sillä kolmannella koirakolla lisättynä. Heli Hernan saaminen joukkueeseen lagotto romagnolo -uroksensa Toton kanssa vaati hieman suostuttelua, mutta onneksi Heli sitten lupautui täydentämään ryhmäämme ja niin oli joukkueemme koossa. HEPeKosta saatiin kasaan vielä toinenkin joukkue, ja paikalla oli myös viime vuodesta ja muista kokeista tuttuja kasvoja, joten mukava viikonloppu oli tiedossa!

 

Tällä kertaa kilpailussa keskityttiin pääasiassa arvioimaan yksittäisten koirien suorituksia IPOR-tyyliin sen sijaan, että joukkueen vahvuuksia kokonaisuutena olisi puntaroitu. Jälkeä lukuun ottamatta kaikki joukkueen koirat suorittivat kaikki osuudet ja kaikkien joka ikinen piste laskettiin lopputulokseen.

Suurimpana erona viime vuoteen mainittakoon, että viime vuonnahan tehtävänannoissa oli ohjeena rakennus-, raunio- ja maastoetsinnässä että ryhmän oli käytettävä vähintään kahta koiraa kussakin osiossa. Yksi koira siis voitiin jättää reserviin ja käyttää kussakin tehtävässä kahta vahvinta koirakkoa, joille kummallekin oli sitten myös omat apuohjaajat mukana kulkemassa. Viime vuonna tehtävät olivat myös enemmän kokonaisuuksia kuten yhden suuren maastoalueen etsiminen tunnin aikana ryhmän omavalintaisella taktiikalla, ja esimerkiksi raunioilla ja rakennusetsinnässä saattoi koirat vaihtaa alueita ja vahvistaa edellisen koirakon havainnot. Ryhmänjohtajan taktinen toiminta ja ryhmänsä tunteminen oli viime vuonna suuressa roolissa.

 

Kun pakkasin omia tavaroitani autoon, kuvittelin vielä, että Miklos matkustaa häkissä ja toinen koira matkatavaroitten kanssa vapaana auton takatilassa. Kun hetkeä myöhemmin kurvasin Heli ja Toto-lagoton pihaan ja näin Helin istuksimassa oman muhkean matkatavarakasansa päällä ihan muina miehinä, saatoin saman tien hyvästellä tuon ajatuksen. Kun olimme saaneet Helin ja minun tavarat aseteltua takakonttiin, oli ryhmänjohtajamme Maken tavaroille tilaa jäljellä noin naisen takapuolen verran (mahduin siis istumaan takakontin reunalla odotellessamme Makea).

Makehan on sellainen kokenut ja karaistunut erämies, joka selviää tilanteessa kuin tilanteessa ja säässä kuin säässä. Viime vuonnakin minä ja Sam vuoroin palelimme ja vuoroin hikoilimme makuupusseissamme teltassa yöllä, ja Makella oli aina sopiva, mies vain tyynesti vetäisi nukkumaan käydessään vetoketjun kiinni ja nukahti.

Ajattelimme jo Maken tulevan pieni olkalaukku mukanaan ja ulvovan naurusta meidän bagaasit nähdessään, mutta ilmeni että hän onkin ihan ihminen kuten me muutkin ja tavaraa oli hänelläkin runsaasti mukana.

(Mainittakoon tässä välissä, että eräs urhea Salon seudulta lähti koetukseen ihan kokonaan ilman matkatavaroitaan, oli toki jo matkaan lähdettyään huomannut että koiran paperit jäi ja kääntynyt takaisin kotiin hakemaan ne, mutta vieläkään ei muut tavarat tulleet mukaan eli määränpäässä miehellä oli mukana vain koira, heteka ja koiran paperit.)

 

Etukäteen tulleissa kirjeissä olimme kiinnittäneet huomiota käytettyihin erikoisiin lyhenteisiin: MuKe (muonituskeskus), PäKe (päällystökerho), EJoPa (etsinnän johtopaikka), jne. Kun kävimme kaupassa ennen kisapaikalle saapumista, oli ostoskorissani jonkun edellisen asiakkaan ostoslappu. "Katos, tuohan on jonkun OsLa" – tämän ääneen todettuani, ei kaupasta meinattu selvitä ulos ilman jatkuvaa kikatusta, ja lyhenteiden käytölle ei tullut loppua koko viikonloppuna.

Ennakkotiedoissa oli ohjelmassa mainittu myös "Klo 22.00 Hiljaisuus" ja sunnuntai-iltapäivänä "Pihapelejä sään salliessa". Nämä olivat jääneet ohjelmarunkoon jonkun edellisen tapahtuman jäljiltä, ja niistä(kin) riitti kyllä vitsin aihetta.

 

Perille päästyämme meidät johdettiin ensin kyltein harhaan, ja sitten lopuksi metsikön viereen parkkipaikalle. Parkkipaikan reunalla oli tuttu näky viime vuodesta: puolijoukkueteltan osat, kamina, polttopuita, kirveet yms.

Sitten oli PäKessä vuorossa munkkikahvit (oltiinhan varuskunnassa) ja vähän alkumuodollisuuksia, joitten jälkeen jatkoimme teltan pystyttämistä. Teltan ollessa pystyssä sovimme nopeasti nukkumajärjestyksen ja koirien paikat teltassa. Meillähän oli kolme urosta mutta emme ottaneet koirille häkkejä tms telttaan, vaan koirilla oli kullakin oma paikka ohjaajansa vieressä kahden ihmisen välissä. "Kyllähän ne nyt yhden yön pysyy paikallamakuussa." 

Iltapala oli katettu parkkipaikan reunaan, se oli siis UlRu (ulkoruokailu) joka nautittiin seisten.

 

Illan pimetessä lähdimme yösuunnistukseen metsään. Verrattuna viime vuoden vaikeaan ja raskaaseen maastoon, joka tuntui välillä koostuvan ainoastaan pystysuorista kallionseinämistä, oli tämän vuoden maastot varsin inhimilliset: välillä kävelimme pitkiä matkoja ihan hiekkateitä ja polkuja pitkin, vaikka menimmekin suorinta reittiä rastilta rastille. Tai siis rj-Makehan se meidän reittimme valitsi; me muut kolme vain tepsutimme perässä.

Kartalla suora reitti yhdeksän rastin lävitse oli noin 7-8 km pitkä, maastossa tarvottuna jonkin verran enemmän. Joukkueemme oli reitillä nopein, suoriuduimme noin neljässä tunnissa, kun jotkut kulkivat omia reittejään lähes kaksi kertaa pidempään. ;-) Emme pitäneet suunnistuksessa kiirettä vaan etenimme sopivan rivakasti, välillä hengähtäen. Maastossa hitaammin ja helppokulkuisilla teillä vauhdikkaammin. Pitkään ei voinut paikoillaan istuksia sillä muuten tuli kylmä; liikkuessa oli sopivan lämmin vaikka lämpötila taisi käydä pakkasen puolella.

Ilmeisesti ensikertalaisen velvollisuuksiin kuuluu paikallistaa kaikki maaston syvät kyopat, sillä viime vuonna minun jalkani holahti niihin tuon tuosta, tänä vuonna tipahteli Heli. Ainoastaan syvävetisen ojan ylityksessä sattui minulle vahinko kun ojan ylitys sattui tiheän pajukon keskelle ja siinä kävi pieni horjahdus ja jalka upposi veden alle miltei polvea myöten. Vedenkestävät kengät pitivät kaiken hörppäämänsä jääkylmän veden sisällään, mutta Sam lohdutti sanoen "Pian se vesi lämpenee" ja niin kävikin. Onneksi oli vaihtokengät mukana leiripaikalla autossa.

(Kun viisi päivää myöhemmin työnsin jalan tuohon kastuneeseen kenkään, oli siellä yhä vettä sisällä. Todentotta, vedenpitävä Goretex! Pitää molempiin suuntiin.)

 

Muutamalla rastilla piti tehdä OPI (oman paikan ilmoitus). Kahdella rastilla oli kinkkiset ensiaputehtävät, joista myös suoriuduimme hyvin. Ensimmäisellä ea-rastilla oli tehtävä koko ryhmälle. Koirat nopeasti puuhun kiinni, ja tutkimaan tilannetta. Ryhmämme jäsenet löysivät kaikki hetkessä ja ihan itsestään roolinsa. Sam aloitti uhrin tutkimisen: Anne-nukke oli tajuton eikä hengittänyt. Siirsimme uhrin hyvään asentoon, Sam aloitti ensimmäiset painallukset ja jatkoi puhalluksilla jonka jälkeen minä hoidin painallukset. Rj-Make soitti hätäkeskukseen, ja Heli oli valmiina vaihtamaan painelijaksi kun minun käteni väsyivät. Sam hoiti puhallukset koko ajan, ja minä ja Heli vuorottelimme painelijoina voimiemme mukaan. On muuten yllättävän raskasta tuo elvytyspainelu pitkän päälle!

Toisessa ea-rastissa meidät jaettiin kahtia ja kumpikin kaksikko sai erilaisen tilanteen vastaansa. Minä ja Sam löysimme metsässä kaatuneen ja ranteensa murtaneen naisen. Keppien avulla lastoitimme ranteen ja kolmioliinan puuttuessa teimme avaruuslakanasta kantositeen. Sidettä ei riittänyt solmimiseen niskan taakse, joten tein siteen päistä "nutturan" ja nappasin omasta letistä hiuslenkin jolla sitaisin nutturan kiinni. Rastin valvoja kehui kovasti innovatiivisuuttamme! ;-)

Sitten pääsimme hetkeksi Samin kanssa lämmittelemään nuotion ääreen kun Heli ja Make suorittivat oman tehtävänsä. Oli erityisen mukavaa, että tällä rastilla saimme heti suorituksen jälkeen palautteen mikä meni hyvin ja mikä heikosti, ja saimme myös uhrin kommentit siitä, miltä käsittelymme oli tuntunut.

Loppupalautteessa ea-rasteja käsiteltäessä joukkueemme mainittiin oikein erikseen saumattomasta ryhmätyöskentelystä.

 

Suunnistuksesta palasimme teltta-alueelle ensimmäisinä, vaikka emme ekoina matkaan lähteneetkään. Saimme siis teoriassa useamman tunnin aikaa nukkua, kunhan ensin saimme kaminan lämpimäksi ja patjat ja pussit ojennukseen. Tosin unemme herätti ensin seuraava leiriin saapunut joukkue, joka alkoi hakata polttopuita. Pitihän kavereitten huumoria koetella joten Sam kajautti teltan ovesta "Klo 22.00 Hiljaisuus!".

Kun taas vaivuimme unten maille, niin seuraavan kerran meidät herätti valtava jylinä, kun Hornetit lensi ylitsemme. Ääni tuntui jatkuvan ikuisuuden. Yritimme vihjata, että Sam olisi huomauttanut niillekin hiljaisuudesta, mutta Sam heräsi vasta meidän vihjailuihimme. Hyvät unenlahjat!

Kolmannen kerran minä heräsin siihen, että Miklos asettui luisevasti käteni päälle. Työnsin sitä pois, ja sehän äkkäsi tilaisuutensa koittaneen ja lähti hipsimään ja tonkimaan josko löytäisi vähän evästä. Viime vuonnahan se yöllä hipsi syömään Papun esillä olleita ruokia. Nappasin saman tien hiiviskelijän kiinni ja komensin takaisin paikoilleen. Vähän toinen silmä auki sain kyllä nukkua tuona yönä.

Neljännen kerran heräsin siihen, kun viimeinenkin joukkue oli saapunut leiriin ja Virpiltä oli koiransa Rinna kateissa. Virpi "kuiskaili" Rinnaa luokseen ulkona aivan telttamme vieressä, ja Rinna kuulemma oli jo tässä vaiheessa ollut häkissään heidän teltassaan sisällä lepuuttamassa. Ei ollut Rinna välittänyt Virpin kutsuhuudoista, emmekä mekään olisi välittäneet niitä kuulla.

 

Aamuyöllä kukaan ei lisännyt puita kaminaamme joten olipa kylmä! Niinpä yksissä tuumin aamutuimaan valitsimme demokraattisella äänestyksellä äänin 3-1 Samin kipinämikoksi lopuksi vuosikymmeneksi.

 

Lauantai-aamuna herätys oli seitsemän jälkeen ja aamupala oli katettu parkkipaikan reunaan. UlRu taas.

Aamiaisen jälkeen alkoi tottelevaisuus- ja ketteryyskokeet. Harri Huomo arvosteli tottelevaisuuden ja Mirja Konnu ketteryyden. Suorituksista jotkut olivat erinomaisia, toiset taas enemmänkin viihdyttäviä.

Parhaimmistoa viimeksi mainitussa edusti ehdottomasti HEPeKon toisen joukkueen (Siloiset & Iloiset) Markun dogo argentino Caro, joka noutoliikkeessä otti lenkkarin kengännauhoista kiinni, venytti ne pitkäksi, ja alkoi ensin heilutella kenkää puolelta toiselle kunnes intoutui vallan pyörittämään kenkää hurjassa ympyrässä ilmassa, kunnes ote irtosi ja kenkä otti ja lensi korkealle ja laskeutui jonnekin koiran taakse. Tässä vaiheessa tuomarinkin pokka jo petti ihan täysin. Aikansa kengän kanssa esiinnyttyään Caro teki hienon esineen palautuksen ohjaajansa edessä, ikään kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.

Toiseksi parhaan shown tuomarille taisi tarjota allekirjoittanut, sillä yrittäessäni ottaa noutoesinettä (taskulamppu) Miklosin suusta, otinkin tukevan otteen paitsi esineestä niin myös Mikon parrasta ja vedin ja vedin ja ihmettelin, en ymmärtänyt, miksei irtoa... Mikolla silmät pyörähti päässä, miksi tuo minua nyt nykii. ;-D Vasta kun päästin irti ja yritin uudelleen, tajusin mitä olin tehnyt ja eihän siinä itsekään enää vakavana voinut olla.

Miklos teki ihan kivan ja iloisen tottelevaisuuden, 37 p, ottaen huomioon, että en vaatinut siltä ryömimistä lainkaan ja noutoliikkeessä jouduin antamaan varsin tomeran lisäkäskyn luoksetuloon. Yksi jättävä liike meni väärään asentoon ja eteenmeno jäi turhan lyhyeksi. Kierrokset Mikolla nousi hieman liikaa ainoastaan seuraamisen juoksuun lähdössä, näin sen ja tein hillitymmän temponvaihdoksen. Pitääpä alkaa taas kiinnittää huomiota siihen. Olin itse hyvillä fiiliksillä koko tottiksen ajan ja se oli pääasia.

 

Jos jo tottelevaisuussuoritusten aikana alkoi meno kentän laidalla olla levotonta ja huumori hersyvää, niin ketteryyskokeen aikana riemu repesi lopullisesti. Tuomarit ja kilpailijat ulvoivat naurusta tuon tuosta ja herjaa heitettiin myös kentän puolelle.

Ketteryydessä kovaäänisimmästä suorituksesta vastasi Heli, jonka lagotto Toto on tunnetusti huononäköinen mutta näköjään myös ilmeisen huonokuuloinen sillä Helin käskytyksellä olisi totelleet kaikki alokkaatkin muutaman sadan metrin säteellä. Totolla oli kauko-ohjauksessa aluksi vaikeuksia osua merkille (pitkillä puunoksilla maahan tehty ruutu), mutta ruudun löydettyään tapahtui lähdöt kaikille pöydille jokaisella yrityksellä aina ruudun kautta. Joku lohkaisikin osuvasti lautapeleistä tutun lausahduksen "Mene suoraan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta".

 

Miklos teki ihan kivan kettiksen, 42 p ja siinä on mukana pieleen mennyt kauko-ohjaus ja tarkoituksella väärin suoritettu pituushyppy. Ketteryydessä meidän hallinta on parantunut huimasti, ja Miklos teki seuraamista hienolla kontaktilla siirryttäessä telineeltä toiselle. Putken jälkeen se yllättäen marmatti ääneen kun komensin maahan, jupisi hetken aikaa ja teki sitten vasta maahanmenon. Kantamisessa se niinikään marmatti kun nostin sen mutta oli sitten hiljaa kunnes vieras kantaja laski sen maahan, jolloin Miklos asettui istumaan kantajan eteen ja haukkui tämän pari kertaa. Luoksetulo lopussa onnistui hyvin.

 

Olimme jo valmistautuneet PaPaRuun (parkkipaikkaruokailu) mutta pääsimmekin MuKeen SiRuun mikä oli ihan kiva juttu.

Iltapäivällä lähdimme etsintätehtäviin, joista jokaisessa kaikki joukkueen koirat työskentelivät samanaikaisesti samoissa tehtävissä rinnakkaisilla alueilla. Ensin koirat etsivät kadonneita ihmisiä metsämaastosta. Keskilinja oli kaikille sama eli metsän ja niittyjen poikki kulkeva tie, jossa hakualueet oli peräkkäin tien molemmin puolin. Kunkin koirakon mukana kulki oma tuomari. Kaikki henkilöetsintätehtävät suoritettiin IPOR-tyyliin eli pistot oli arvossaan ja ohjaajan tuli pysytellä keskilinjalla. Koiria ei saanut palkata missään välissä suoritusten aikana.

 

Meidän alueemme oli helpohkolta näyttävää niittyä, joka kuitenkin oli kuoppaista ja risuista eikä sittenkään niin helppokulkuinen Miklosille. Valitettavasti Miklos ei heti alussa ollut mukana menossa vaan taisi lähinnä etsiä jälkiä, eikä tehnyt tuulen alapuolelle riittävän pitkiä pistoja, ja toinen maalimies jäi tähän etukulmaan. Aikaa oli melko vähän, 15 min ja alueemme oli noin sadan metrin levyinen molemmin puolin. En katsonut tarpeelliseksi painostaa koiraa pitkiin pistoihin keskilinjan oikealle puolen, koska sieltä tuuli voimakkaasti. Vasemmalle puolen, tuulen alapuolelle koira olisi saanut tehdä pitempiä pistoja kuin mitä teki. Tällä puolen oli myös upottava suo, jota piti varoa. Etujalat sinne ehti upota. Oikealta puolen nousi maalimies alueen loppupuolella. Saimme tältä alueelta surkeat pisteet.

Onneksi vesikoira Papu onnistui omalla alueellaan, ja Helin lagotto Toto teki sekin hyvää työtä vaikka toinen maalimies jäi silläkin alueella nostamatta.

 

Sitten odottelimme reilun tunnin ajan metsäaukealla pääsyä seuraavaan tehtävään. Toinen etsintätehtävä tapahtui "paloalueella" jossa oli suuria palavia tulia sekä kerosiinialtaita, eli todellisia vaaroja. Alue oli jaettu kolmeen ja koirat liikkuivat omalla alueellaan yksin, ohjaajan ja tuomarin jäädessä jollekin alueen reunalle ja sieltä piti ohjata koiraa. Kaikki koirakot siis aloittivat työskentelyn samaan aikaan näillä vierekkäisillä alueilla, ja kaikki ohjaajat huutelivat ohjeita omille koirilleen samaan aikaan lähellä toisiaan.

Kerosiini ilmeisesti tuoksuu koirista hyvälle, sillä sain kolme kertaa todella tiukasti karjaista Miklosin pois altaan reunalta. Valitettavasti en onnistunut tällä alueella. Sain koiran pari kertaa irtoamaan tulien ja häiriöihmisten lävitse alueen toiseen päähän, mutta tuuli ei tuonut hajua maalimiehestä sinne mihin koira meni. Kun yritin lähettää koiraa yhä uudelleen alueen vastakkaiseen päähän, niin kahdesti Miklos oli jo menossa, mutta yhtäkkiä Papu ilmestyi sen eteen juosten alueemme poikki, ja kummallakin kerralla se pysäytti Mikon ja Miklos joko lähti vähän matkaan Papun perään katsomaan, tai tuli luokseni. Kolmannella kerralla taisi Heli huudella Totoa tiukkaan sävyyn siinä lähellä ja Miklos tuli taas pois. Hittolainen. Sinne jäi ukko alueen perälle, onneksi joukkuetoverit sentään onnistuivat omilla alueillaan. Paloalueella oli pisteistä päätellen muillakin joukkueilla ongelmia.

 

Kolmas etsittävä alue oli hyvin hankalakulkuista avuhakkuualuetta ja raunioita sekaisin. Täälläkin ohjaaja sai liikkua vain alueen reunalla kulkevalla tiellä, ja pienen pätkän alueen sisälle keskellä aluetta. Oli kaksi oikein isoa pitkulaista aluetta ja yksi pienempi mutta se oli kokonaan tuulen alapuolella tiehen nähden. Heli ja Toto tekivät hyvän työn tuolla pienimmällä ja tyhjällä alueella saaden sieltä täydet 10 työskentelypistettä. Sam ja Papu suoriutuivat omasta raunioalueestaan tuomarin sanojen mukaan "taivaallisen" hyvällä yhteispelillä ja löysivät kummatkin maalimiehet.

Meidän alueemme oli toinen iso alue, mutta siinä oli hyvä tuuli pitkittäin alueen suuntaisesti. Miklosilla oli jonkin verran vaikeuksia liikkua alueella ja se ei siis tehnyt pistoja alueelle, vaan lähetysteni mukaisesti hakeutui lohkoissa tuulen alapuolelle. Minusta melkein niin kuin halusinkin sen tekevän. Se löysi alueen puolesta välistä yhden maalimiehen, sotilaspojan joka oli piilossa ison risukasan alla. Miklos oli risukasasta hieman hämillään ja kiersi sitä ilmaistessaan, yrittäen päästä lähemmäs maalimiestä. Tästä tuli tietenkin sanktioita.

Alueemme päädyssä Miklos alkoi paikallistaa yhtä umpipiiloa, joka oli aivan tien vieressä. Heli ohjasi tiellä Totoa juuri toiselle puolelle tietä ja komensi sitä tiukasti luokseen tms, ja Miklos totesi, että ei tätä sitten kai saa ilmaista. Minä taas tulkitsin sen niin, että piilossa oli ehkä ruokaa eikä ihmistä, koska koiraa kiinnosti piilo mutta se ei ilmaissut. No eihän se toki ruokaan ole kesken etsinnän noin juuttunut, eli olisi pitänyt vain luottaa ja odotella... jälkiviisautta, hittolainen. Lähetin vielä toisesta suunnasta koiran sille piilolle ja sama toistui: Miklos alkoi melkein jo tehdä ilmaisua, kun Heli taas komensi Totoa tiukasti ja Miklos totesi, että ei tätä sitten kai lasketa mukaan. Minä en tällä toisella kertaa osannut yhdistää Helin komentoja Mikon käyttäytymiseen, mutta tuomari harmitteli tätä kovasti arvostelussaan. Taas löytyi uusi asia, jota täytyy harjoitella!

Jatkoin matkaa takaisin alkuun päin ja annoin koiran tutkia alueen etureunaa. Puolessa välissä se alkoikin viuhtoa hännällään tutulla tavalla ja pian kuului ilmaisuhaukku, itse asiassa juuri kun aika loppui. Kyseessä oli toinen umpipiilo ja tästä koira sai ilmaisuarvosanaksi Erinomainen.

Valitettavasti se alueemme kolmas maalimies siis jäi ilmaisematta. :-(

 

Suoriuduimme etsintätehtävistä joukkueena kohtuullisesti, itse olin kuitenkin hyvin pettynyt omaan suoritukseemme, mukana oli toki huonoa tuuriakin, mutta silti. Kun kyselimme toisilta joukkueilta miten heillä oli mennyt, kaikilla tuntui menneen todella hyvin ja sitten se oma suoritus harmitti vielä enemmän. Jälkeenpäin pisteistä tosin näkee, että ei me oltu ainoita joilta jäi maalimiehiä nostamatta – me vain olimme ainoita jotka tiesivät oliko kaikki nostettu vaiko ei, koska olimme viimeinen ryhmä suoritusvuorossa ja siksi tuomarit kertoivat meille maalimiesten sijainnit ja määrät yms suoritustemme jälkeen.

 

Illalla meille luvattiin saunomista, mistä olimme innoissamme, ja odottelimme puolisentoista tuntia saunaan pääsyä. Saunaan ajoin vaaan 500 metrin matkan autoni täynnä ihmisiä, takaluukussakin oli kaksi miestä. Saunarakennuksen ovien aukeamista jouduimme vielä odottelemaan hetken, mutta tunnelma ei laskenut ennen kuin sisällä rakennuksessa selvisi, että vain miesten sauna oli lämmitetty. :-/

Mainittakoon, että olimme siis koko ajan armeijan alueella, Tikkakosken varuskunnassa, jossa loppupalautekaavakkeessakin oli rastitettavat kohdat: Olen 1) upseeri 2) aliupseeri 3) miehistöä 4) nainen) 5) huom (eli yhdelle tuomarille oli oma kategoria!). Olosuhteet oli muutenkin hieman karut, vessassa oli mahdollista käydä pari kertaa vuorokaudessa (muina aikoina puskaan vaan), jne.

 

Kun miehet olivat saunoneet ja me Helin kanssa lämmittäneet makkaraa teltassa kaminan päällä (KaMa eli kaminamakkara), telttamme täyttyi hetkeksi illanistujista. Kuriositeettina mainittakoon, että edellisenä aamuyönä koiraansa "kuiskutellut" Virpi valitti teltastamme illalla kuuluneesta mölystä, josta itse asiassa vastasi hänen omat joukkuetoverinsa. ;-D Tunnelma teltassamme taisi kirjaimellisesti kohota kattoon, sillä savupiippumme, joka oli retkottanut voimakkaasti sivusuuntaan, sanoi sopimuksensa lopullisesti irti ja tipahti teltan katolle.

Minun hermojani koetteli hämähäkki, joka sipsutti makuupussini reunaa. Kaksi kertaa yritin antaa hämpsylle vauhtia jotta se olisi lentänyt Helin puolelle, mutta jäi epäselväksi minne hämppy päätyi. Markku (MaSa) ei suostunut tekemään hämähäkkitarkastusta (joka jostain syystä nauratti kovasti myös toista Markkua (MaSu) ja Tainaa) joten en voinut muuta kuin vetää makuupussini vetoketjun kiinni, jolloin joko suojautuisin hämähäkkien hyökkäykseltä tai sulkisin hämpyn samaan pussiin kanssani, ja se voisi munia sinne ja aamulla vetoketjun avatessani satoja pieniä hämpsyjä kipittäisi eri suuntiin. Olipa tiukka paikka.

Melko pian väsymys veti viimeisetkin sinnikkäät sissit omiin telttoihinsa ja pusseihinsa levolle. Kipinämikko Sam sääti herätyskellonsa soimaan säännöllisin välein yön aikana, ja niin nukuimme lämpimästi tämän yön. Tosin Make ja Heli kyllä tunnustivat myös lisänneensä puita kaminaan yöllä. Minä puolestaan tunnustan heräilleeni yöllä voimakkaaseen savun hajuun, aamulla oli pää ihan pöhnäinen ja kova päänsärky helpotti vasta tiistaina. Heräsimme yöllä myös todella rankkaan sateeseen, jonka lähestyminen kuului ensin kovana huminana ja sitten tuntui että teltan katto repeää. Aamuyöstä Samin herätyskelloon heräsi enää kaikki muut kuin Sam, sillä miehellä on kyllä hyvät unenlahjat. ;-)

Miklos oli jossain vaiheessa yötä livahtanut valvovan silmäni alta (joka ei siis sittenkään valvonut koko yötä) ja löytyi aamulla Helin vierestä nukkumasta. Toto nukkui niinikään kiltisti omalla paikallaan Helin vieressä. Tämä kuvasi hyvin urostemme rauhanomaista rinnakkaiseloa.

 

Sunnuntaina aamu alkoi jälleen seisovalla aamiaisella. Perjantain ja lauantain tulokset julkistettiin, ja kävi ilmi, että meidän joukkueemme oli kakkostilalla, 78 pistettä jäljessä johtavaa joukkuetta. Pistetilanne oli:

1. Varsinais-Suomi 981

2. Karvakopla 903

3. Hepeko 847

4. Lapuan koiraharrastajat 637.

HEPeKon kahdesta joukkueesta tosiaan käytettiin kisan aikana nimityksiä Karvakopla ja Hepeko, mielenkiintoista. ;-D

 

Pian su-aamuna ilmoitettiin, että joka joukkueesta lähtee yksi koira jälkikokeeseen. Joukkueet eivät saaneet valita tehtävään itse parasta jälkikoiraansa, vaan sinne lähetettiin järjestäjien määräämä koira.

Jokaisesta joukkueesta näytti valituksi tulleen koira, jolla ei ollut tuloksia jälkikokeesta. Ja voiko olla sattumaa, että viime vuonna MM-raunioilla kilpailleet kolme koiraa, jotka kaikki olivat tässä kisassa eri joukkueissa, määrättiin jäljestystehtävään? Eli myös minä ja Miklos lähdimme jäljelle, joka on yleensä hyvin vaikea tässä joukkuekisassa.

 

Jälki oli ainakin 17 tuntia vanha, eli henkilö oli kulkenut metsässä edellisenä iltana alkaen klo 17, ja öinen kova kaatosade ei ollut ainakaan helpottanut urakkaa. Minä en saanut selkoa mistä sitä jälkeä olisi pitänyt lähteä nostamaan ja miten, tuo ruutu ei vain aukea minulle. Kun sain kysyttyä että voiko tästä lähettää ja tuohon suuntaan ja se kelpasi, pääsimme sentään alkuun.

Aika pian Miklos taisi haistaa pusikosta löytyneen marjaämpärin, ja nosti siitä takajäljen, mutta aika nopeasti itse kääntyi ympäri ja alkoi jäljestää oikeaan suuntaan. Miklos jäljesti aluksi kohtuullisesti mutta hyvin nopeasti alkoi seilaaminen puolelta toiselle jäljen päällä. Hajua oli liian vähän, että se olisi osannut jäljestää aivan jäljen päällä. Suurin vaikeuksin, välillä jälkeä hukaten ja uudelleen etsien, Miklos jäljesti noin 200 metriä, mutta sitten jälki teki aivan jyrkän kumpareen jälkeen vaikean käännöksen ja katosi ja aikakin loppui. Se siitä.

Olin aivan pettynyt, kun tuntui että emme päässeet edes alkuun jäljestämisessä. Mutta ei ollut muillakaan hurraamista ollut ollut, kun kävimme jälkeä läpi keskenämme!

 

Meidän ollessa rj-Maken kanssa jäljellä, oli joukkueen muut jäsenet koirineen passitettu ensin tekemään esineruutu. Papu sai hienosti 57 p. (max. 60) ja Toto upeasti sekin 55 p. Sitten heidät oli viety ensiaputehtävään, jossa oli ratsastaja hevosineen: ratsastajalla oli avomurtuma ja suuri verenvuoto. Jotkut kisaajista joutuivat nyt koskemaan ensimmäistä kertaa elämässään hevoseen! Joukkueemme jäsenet suoriutuivat tehtävästä parhain pistein, saaden 29 p. eli yhtä vajaat täydet pisteet. Sam oli suhtautunut hevoseen kuin isoon koiraan ja se sai kehuja. Hyvä Heli ja Sam!

 

Lopuksi oli jäljellä Mikon esineruutu. Miklos ei ole juurikaan harjoitellut esine-etsintää (Sam muistutti että viimeksi pre-joukkuekatselmusharjoituksessa vuosi sitten ja silloin meni ihan hyvin). Alue oli metsätie jolla ohjaaja sai kulkea ja sen molemmin puolin 30 m metsää. Aikaa oli 10 minuuttia. Lähetin Miklosin etsimään ja häntä heiluen se nuuskutteli metsässä. Ei kyllä varmuudella tiennyt mitä sieltä haettiin. Etenin tiellä tarkoituksella reippaasti.

Kun toinen puoli metsästä oli käyty, aloin lähettää koiraa toiselle puolen tietä. Yhtäkkiä tapahtui se mitä olin odottanut, eli koira nosti päätään jotakin suussaan, ja katsoi minuun pään yllä suuri kysymysmerkki: Tämmöinen löytyi, vaatiiko se jotakin toimenpiteitä?

Kehuin ja kehotin sitä tuomaan minulle mitä oli löytänyt. Samassa Miklos hiffasi mistä oli kyse, ja kun lähetin sen uuteen etsintään niin se heilutti häntää niin että hyvä ettei häntä irronnut kokonaan! Tämä oli sen mielestä koko viikonlopun hauskin juttu! Aika pian se löysi toisenkin esineen samalta puolelta ja siirryin takaisin ensimmäiselle puolelle, nyt kun koira tiesi mitä tehtiin niin alue oli etsittävä uudelleen. Pian sieltä nousikin kolmas esine, ja sitten aika pian aika loppui. Miklos sai pisteitä 55 eli hyvin meni! Joukkueemme kolme koiraa löysivät jokainen kaikki esineet alueelta ja saivat miltei täydet pisteet suorituksista, hyviä esine-etsintäkoiria!

 

Sitten oli edessä telttojen purkua, tavaroitten pakkausta ja ruokailu. Kun tuli ilmoitus MuKeen siirtymisestä, lipsahti minulta vähän kovemmalla äänellä kuin oli tarkoitus: "Siis onko nyt MuKessa SiRu?". Järjestelymestari tuijotti minua käsittämättä lainkaan ja toisti: SiRu?

Minä vaan pokkana: "Niin, MuKessa SiRu. SisäRuokailu."

Tulihan koeteltua kaikkien osapuolten huumoria, hyvin se kesti. ;-)

 

(Puolet porukasta ei käsittänyt mistä meidän joukkue puhui kun pääsimme sisälle armeijalyhennysten maailmaan.)

 

Olimme melko varmoja hopeatilastamme koska kaikkien jäljet oli menneet yhtä huonosti. Ruoan jälkeen siirryimme PäKeen loppupalautetta, kakkukahveja ja palkintojen jakoa varten. Seinille oli kiinnitetty lappuja joissa oli eri osioiden pisteitä. Me saimme jäljeltä 58 p ja paras suoritus oli lapualaisten 60 p! Oh-hoh! Johdossa ollut Varsinais-Suomen joukkue jäi jäljeltä kokonaan pisteittä. Olimme siis kirineet etumatkaa umpeen 58 pisteellä! Kirittävää kultaan jäi vielä 20 pistettä – mutta en jaksanut uskoa, että koiramme olisivat saaneet esine-etsinnästä ja ratsastusonnettomuuden ensiavusta yli 20 pistettä enemmän...

 

Loppupalautteessa käytiin ensin eri tehtävät ja toimintarastit läpi. Meidän ryhmämme mainittiin useampaan kertaan. ;-D Sitten pääsimme kommentoimaan yleisesti asioita.

Vaikka me peko-harrastajat olemmekin viime aikoina vain toivoneet, että virallisissa pelastuskoirakokeissa saataisiin kursailemattomia, kikkailemattomia ja sääntökirjan mukaisia järjestelyitä ja suorituksia, niin tähän kilpailuun tämä toive ei päde.

Joukkuekatselmuksessa saa (pitäisi!) olla kaikenlaista jippoa ja jäynääkin: ruokaa ja vaatteita piiloissa, ryhmän vahvuuksien koettelemista ja ryhmänjohtajan tärkeä rooli huomioitu; ja erityisesti todellisuutta vastaavia etsintätehtäviä jotka saa toteuttaa kuten todellisuudessakin. Sääntökirjoja IPOR-ohjeineen ei tässä kisassa kaivata. Näistä asioista olimme me osallistujat jo leirissä käyneet keskustelua, ja yllättäen loppupalaverissa kokeessa avustaneista sotamiehistä vastannut miekkonen pyysi puheenvuoron ja puki ajatuksemme sanoiksi aivan täydellisen hyvin, hän kun oli meidän keskustelujamme joutunut ;-) kuulemaan useaan otteeseen.

Hänen puheenvuoronsa jälkeen laskeutui hetkeksi hämmentynyt hiljaisuus kun joku sai sanottua sen niin hyvin, ja sitten osallistujat puhkesivat raikuviin spontaaneihin aplodeihin.

Tämän jälkeen käytiin hyvää keskustelua aiheesta ja meidän osallistujien toiveistamme. Tulevaisuudessa nähdään, miten ne otetaan huomioon. Järjestelyistä vastaava henkilö muistutti, että jokainen joukkuekatselmus on aina hieman erilainen, tapahtuma elää ja muuttuu joka vuosi resurssien ja järjestäjien mukaan. Se on tietenkin totta ja se on rikkaus.

Ja mikäs siinä, sillä viime vuonna kisasimme enemmän todenmukaisissa etsintätehtävissä ja yhtenä joukkueena ja saimme vajaalla (kahden koirakon) joukkueella SM-hopeaa. Tänä vuonna kisattiin enemmän IPOR-tyyliin ja yksilöinä, ja meillä oli sama joukkue kuin viime vuonna ja lisäksi vielä se kolmaskin koirakko mukana ja saimme... niin, miten kävikään?

 

Kun pronssi- ja hopeajoukkueet oli kuulutettu ja meitä ei vielä mainittu, niin uskottava se oli: me ollaan 1157 pisteellä Suomen mestarit 2008! :-D

Varsinais-Suomen joukkue otti hopeaa 1142 pisteellä eli saimme vain 15 pistettä heitä enemmän, eli olipa tiukka kisa! HEPeKon toinen joukkue tuli pronssille 1031 pisteellä.

 

Lopuksi haluan kiittää...

...meidän kultaista joukkuettamme: viime vuonna jo oli mahtavan mukavaa ja tänä vuonna vieläkin hauskempaa – Koistisen Eijalta voisin lainata termin "taivaallista" – eli kiitos loistavasta seurasta Make (MaSu), Heli (HeHe) ja Sam (SaWi)! Huumori ei loppunut missään vaiheessa, kukaan ei hermostunut missään vaiheessa ja kaikki jaksoimme kannustaa toisiamme. Nauru ja lyhenteet raikasivat mutta tehtävät hoidettiin asiaankuuluvalla vakavuudella ja tarkkuudella.

...kilpakumppaneitamme upeasta huumorista ja yhteishengestä läpi kisan. Olipa kerrassaan hauska viikonloppu!!

...järjestäjiä, maalimiehiä, keittiötä ja tuomareita hyvistä ja sujuvista järjestelyistä ja arvosteluista, palautteesta ja siitä huumorintajusta taas kerran.

...last but not least kaikkia meidän kanssamme treenanneita, olette ihan parhaita! Hyviä treenejä on ollut niin HEPeKossa, Nikkilän vpk:ssa kuin ihan kavereitten keskenkin runsain mitoin. "Huoltojoukoillemme" eli Mikalle ja Annakaisalle kiitokset hyvästä hoidosta; ja Jan Vartiaiselle kiitokset neuvoista joilla on yritetty saada tuota koiruutta kuriin. ;-)

 

Tämä viikonloppu jää mieliin yhtenä vuoden ehdottomasti parhaista ja hauskimmista!