Kävimme Hämeenlinnan raunioradalla harjoituksissa. Rata on todellista kivenmurikkaa ja erittäin vaikeakulkuinen. Miklos eteni radalla ehkä puolella siitä nopeudesta jota oletin sen kulkevan, kompuroikin. Miklos teki töitä hyvällä innolla, ilmaisi hyvin ja ei olisi halunnut lopettaa lainkaan vaikka oli jo maalimiehet löytänyt.

Silti minulla oli itku kurkussa koko harjoituksen ajan ja harjoituksen päätteeksi tuli päätös ja se itku: nyt loppui rauniohommat Mikon kanssa. Ei riitä, että koira haluaa, sen pitää myös pystyä.
Rauniot on minulle se kaikista rakkain pelastuskoiralajeista, koen sen haasteellisimmaksi ja mielenkiintoisimmaksi, joten menetys on suuri ja päätös erittäin vaikea. Jatkamme siis vain haun parissa ja varmaankin siirrymme harjoittelemaan myös jälkeä - sehän se olisikin Mikon oma valinta.