Pelastuskoirien joukkuekatselmus Kuopiossa Pelastusopiston harjoitusalueella alkoi pe-iltana puolijoukkuetelttojen kasaamisella metsään.
Joukkueeseen kuuluu 3 viranomaistason pelastuskoiraa ohjaajineen sekä koiraton ryhmänjohtaja. Helsingissä oli vaikeaa löytää kolmatta koiraa joukkueeseen. Sitkeinä sisseinä olimme päättäneet lähteä vaikka kahdella koiralla, ja niin sitten teimme. Joukkueessa oli sitten kaksi hyvin epätavallista koirarotua näissä piireissä: Miklos-PON ohjaajanaan Majka sekä espanjanvesikoira Papu ohjaajanaan Sam Widlund. Me kaikki olimme ensikertalaisia tällaisessa suuressa kilpailussa, mutta onneksi joukkueenjohtajana oli useamman joukkuekisan kokenut Markku Suominen.

Vajaalla joukkueella lähteminen merkitsi sitä, että joistain koeosioista saisimme vähemmän pisteitä kuin muut joukkueet koska meidän kolmannen koiran suoritus puuttuisi kokonaan. Kaikissa muissa joukkueissa oli täydet kolme koiraa ja saimmekin kommentteja siitä, että meillä on asenne kohdallaan kun lähdemme vajaalla tiimillä liikkeelle, tietäen että mahdollisuuksia täysiin pisteisiin ei tule olemaan.
Todella upeaa oli se kannustus jota saimme muilta joukkueilta. Tunnelma oli kannustava joka paikassa ja kaikki auttoivat toisiaan.

Varsinainen kilpailusuoritus alkoi pe-iltana klo 19 jolloin piti olla jatkuvassa lähtövalmiudessa majoitusalueella. Klo 21 meidät lähetettiinkin 5 tunnin yösuunnistukselle sateiseen metsään. Kahlasimme suossa, rämmimme umpimetsässä, kapusimme kukkuloille, ja nousimme säkkipimeässä välillä lähes pystysuorilta tuntuvia kallionseinämiä ylös ja alas jne. Koirat kulkivat mukana koko matkan ja välillä jouduimme nostelemalla auttamaan niitä jyrkissä nousuissa tai laskuissa.
Tämä osuus oli tosi rankkaa fyysisesti ainakin minulle. Rasteja oli 15, ja erityisesti rastien 7 ja 8 sekä 14 ja 15 välit oli todella vaikeaa maastoa (taisimmekin olla ainoat jotka meni aina suorinta reittiä). Kaksi joukkuetta keskeytti tämän osuuden, toinen loukkaantumisen ja toinen pitkän harhaan kulkemisen takia. Kaikkia rasteja ei oltu merkitty karttaan, vaan ohjeet niille kulkemiseen löytyi edelliseltä rastilta. Täydet pisteet saadakseen piti käydä kaikilla rasteilla ja suorittaa niillä annetut tehtävät, korkeintaan viidessä tunnissa. Ajan ylityksestä tuli miinuspisteitä.

Me olimme nopein joukkue joka suunnisti kaikki rastit läpi (ajassa 4.27). Saimme suunnistuksesta täydet pisteet, kiitos joukkueenjohtajan eli Maken. Maalissa odotti kinkkinen ensiaputehtävä. Tiedoton uhri oli maannut maassa useita tunteja ja hengitti 4-5 kertaa minuutissa, lisäksi nilkka oli taipunut väärään asentoon. Piti todella käyttää aivojaan että tajusi että uhria ei saa esim. lainkaan liikuttaa, vaan vain peitellä avaruuslakanalla ja tarkistaa että hengitystiet on mahdollisimman auki. Piti siis osata olla "antamatta liikaa ensiapua"! Täydet pisteet saadakseen olisi pitänyt laittaa joko koira tai toinen ihminen mukaan avaruuslakanan alle lämmittämään. Tämä meiltä unohtui, muuten meni hyvin.
Sitten pääsimme loppuyöksi telttaan lämmittämään kaminaa ja makuupusseihin hytisemään, mutta jo aamukuuden jälkeen radiopuhelimesta pärähti seuraavat ohjeet.

Lauantai alkoi meidän osalta raunio- ja rakennusetsinnällä. Joukkueen piti jakautua siten, että vähintään kaksi koiraa työskentelee samanaikaisesti, aikaa oli tunti joka sisälsi suunnitelman tekemisen. Me laitoimme ensin Mikon raunioille ja Papun taloon ja sitten teimme vaihdon. Sanoisin, että raunioille oli laitettu piiloihin ihmisten lisäksi myös esim. ruokaa ja vaatteita tms, sillä Miklos merkkaili kyllä hajuja mutta ei ilmaissut niitä (on oppi mennyt perille). Onneksi luotin, että jos siellä olisi ollut ihmi­siä niin se olisi sen kyllä kertonut. Nyt meni vähän turhan tarkaksi koiran opastamiseksi paikas­ta toiseen, olisi pitänyt antaa koiralle enemmän ti­laa.
Ainoa ilmaisu raunioilla tuli rakennelmalla, johon Miklos meni katoksen alle piiloon sisälle ja alkoi ilmaista ja raapia luukkua joka vei um­pi­piiloon sisälle. Pujahdin koiran perään ka­tok­sen alle ja huomasin koiran takana nurkassa kyyhöttävän maalimiehen. Ihmettelin, miksei koira ilmaise selkeästi tätä henkilöä vaan raapii viereistä luukkua, mutta mielessäni ei edes käynyt että se olisi kaksoispiilo ja että Mikko ei ilmaissut esillä olevaa vaan piilossa olevaa maalimiestä. Nostin tuon maalimiehen, kiitin koiraa ja sinne jäi se toinen. Uudelleen Mikko ei enää samaa maalimiestä ilmaissut, koska oli sen selkeästi näyttänyt ja minä koiraa selkeästi kiittänyt (kuitannut löydön). Tarkistaakseni tämän lähetin Mikon vielä raunioalueelta poistuessamme tälle samalle piilolle, jossa Miklos kävi mutta ei enää ilmaissut. Itse asiassa se teki kuten on opetettu, eli jos olen hyväksynyt ilmaisun ja kehunut siitä kerran, ei samaa enää ilmaista uudelleen vaikka maalimiestä ei olisikaan nostettu piilosta. Kyseessä siis oli ollutkin kaksoispiilo. Olisi pitänyt luottaa kun vaistoni sanoi niin…

Make kunnostautui myös raunioilla ja löysi hänkin maalimiehen, nimittäin pää­määrättömästi kävelevän uhrin, jonka erotti raivaushenkilöstöstä vain ky­pärän puutteesta ja siitä, että puhuteltaessa vas­taili sekavia. Myös tämän tilanteen hoitaminen arvosteltiin ja pisteytettiin. Joiltain joukkueilta oli tämä harhaileva henkilö jäänyt täysin noteeraamatta. Myös minulta. Minä löysin raunioilta kaksi exitusta eli menehtynyttä.

Mielestäni Mikko näytti erittäin tarkasti että rauniot on muuten ns. tyhjät, joten vaihdoimme paikkaa eli Papu tuli raunioille ja Miklos rakennukseen.

Rakennuksessa ohjaaja pääsi vain keskikerroksen ovelle ja koira tutki yksin kolme kerrosta. Papu oli selkeästi ilmaissut yläkerrasta henkilön, ja alakerrassa vinkunut joten Sam sanoi myös siellä jossakin olevan elävä ihminen. Lisäksi keskikerroksessa oikeanpuoleisessa huoneessa oli "jotakin", ei elävää ihmistä kuitenkaan.
Menimme Mikon kanssa rakennukselle jonka kiersimme ensin ulkoapäin ja menimme sitten sisälle. Miklos kierteli hieman keskikerrosta ja paineli sitten yläkertaan jossa alkoi nopeasti voimakas ilmaisuhaukku. Ilmoitin löydön eteenpäin. Miklos meni kellariin ja tuli hetken päästä takaisin. Lähetin sen keskikerroksen oikeanpuoleiseen tilaan ja näin kuinka se eteni yhtä nurkkaa kohti, kroppa jännittyneenä kurotti eteenpäin. Näin ovelta vain koiran takapuolen ja hännän asennosta tiesin, että siellä oli joko jotakin pelottavaa tai kiellettyä. Myöhemmin saimme kuulla, että siinä oli aukinainen jääkaappi ruokineen!

Miklos kiersi vielä toiselle puolen keskikerrosta ja kävi kellarissa, sitten tuli takaisin ja nuuskutti keskikerroksessa olevaa metalliovea ja alkoi raapia sitä. Jo tässä vaiheessa ilmoitin että oven takana olevassa tilassa on elävä ihminen. Koska Papu oli vinkunut alakerrassa, ilmoi­tin tuomarille, että oven takana oli tila, joka ulottui kahden kerroksen läpi, ja siinä tilassa oli elävä ihminen. Oikein meni.
Raunioilla Papu ei ollut tehnyt ilmaisuja.

Saimme tästä osuudesta hyvät pisteet.

Meidän kuljetettiin teltta-alueelle odottelemaan, ja melkein saimme kaminaan viritettyä tulen kun tuli lähtö tekemään tottelevaisuus- ja ketteryyskokeita. Kokeet tehtiin litimärällä asfaltilla mikä taisi vaikuttaa aika moniin perusasentoihin. Miklos kävi aivan ylikierroksilla tottiksessa ja kaikki meni pieleen, mutta onneksi Papu teki aivan mahtavan suorituksen, taisi olla kisojen parhaita tottispisteitä. Ketteryydessä kumpikin onnistui kohtuullisen hyvin, Mikko teki kisojen toiseksi parhaan ketteryyden vaikka emme pituushyppyä tehneetkään.
Pisteitä oli jaossa 100 p. per koira, eli tässä osuudessa meillä oli mahdollista saada enimmilläänkin 100 p. vähemmän kuin muilla joukkueilla puuttuvan kolmannen koiran takia.

Taas meidät kuljetettiin teltta-alueelle odottelemaan ja juuri kun olimme istuneet alas ja kamina alkoi lämmetä, tuli käsky maastoetsintään. Aikaa etsintään oli tunti, kadonneita useita, ja tunnissa piti tehdä etsintäsuunnitelma, toteuttaa se ja myös ehtiä pois alueelta ja takaisin lähtöpisteeseen. Haku sujui varsin hyvin, kumpikin koira irtosi pitkälle ja bongasi maalimiehet noin 100 m etäisyydeltä. Alueen yhden reunan sijainnista oli hieman epäselvyyttä ja emme ehtineet käydä ihan koko aluetta läpi annetussa ajassa. Meillähän oli vain kaksi koiraa käytettävissä kolmen sijaan, ja kaikki tehtävät oli suunniteltu kolmen koiran joukkueille, eli alueetkin oli sen kokoisia. Epäilimme että tuulen yläpuolella olevalle reuna-alueelle jolla emme käyneet, olisi voinut jäädä yksi maalimies, ja niin jäikin.
Miklos päätti hakusuorituksemme uimalla alueen reunalla virtaavassa purossa, tuomari tuijotti huolestuneena vuoroin kelloaan ja vuoroin uivaa koiraa kunnes Make tajusi että koira oli yhä etsintäalueella. Kun kutsuin Mikon pois, tuomari huokaisi helpottuneena: vain 20 sekuntia jäi aikaa.
Sitten olikin jo ilta ja ihanasti meille oli järjestetty saunomismahdollisuus pelastusopistolla.
Saimme myös kuulla lauantai-illan pistetilanteen, ja riemuksemme Hesan joukkue eli me oli sen päivän suoritusten jälkeen toisena! Uskomatonta! Nukkua ehdimme seuraavana yönä kuka enemmän, kuka vähemmän, itse nukuin noin 3 tuntia, sitten tuli liian kylmä taas kun kamina oli sammunut (teltassa oli nukkuMikko eikä kipinämikkoa). Joskus aamuyöllä heräsin siihen, että hikinen mies kalsarisillaan heiluttelee vaatteita keskellä telttaa. Sam oli herännyt ja laittanut kaminan paahtamaan punaisena ja kuivatteli vaatteitaan. Varsinainen herätys pärähti radiopuhelimesta taas jotain yli kuuden. Ainoa hyvin yönsä nukkunut taisi olla joukkueenjohtajamme.

Koko lauantain ja sunnuntain ajan suorituksissa kulki jatkuvasti kunkin koiran mukana joku tuomari arvioimassa koiran ja ohjaajan työskentelyä ja taktiikkaa. Tuomareita oli yhteensä mukana lähes kymmenkunta.

Sunnuntaina oli vuorossa pitkä jäljestystehtävä, jonka teki rajavartiolaitoksen jälkiekspertti ja odotettavissa oli jotain sellaista, mistä ei ainakaan helsinkiläiset kaupunkilaiskoirat selviä. ;-) Odotimme, että tämä päivä tiputtaa meidät häntäpäähän sijoituksissa. Tehtävän suoritukseen oli 4 tuntia aikaa poliisin antaman tehtävänkuvauksen jälkeen.
Tehtävänä oli paitsi löytää useamman neliökilometrin kokoiselta alueelta kadonnut ihminen, niin myös selvittää tarkasti miten hän oli alueella kulkenut ja oliko häneltä tippunut tavaroita matkan varrelle. Henkilöstä oli edellisenä iltana tehty näköhavainnot kolmessa kohtaa saman tien varrella.

Joukkueenjohtajamme valitsi hyvän taktiikan ja molemmat koirat laitettiin etsimään jälkeä. Asiaa mutkisti se, että jälki oli 14-16 tuntia vanha! Miklos nosti jonkin jäljen, mutta 4 jäljen kokemuksellamme ei näin vanhan jäljen ajo onnistunut. Papu onneksi nosti jäljen ja loppujen lopuksi ylitti itsensä jäljestämällä 4 km matkan noinkin vanhaa jälkeä. Esineitä löytyi 6 kpl.
Neljän kilometrin jälkeen kohtalo oli heittänyt alueelle suuren joukon marjastajia ja jälki tallattu isolta alueelta niin ettei sitä voinut jatkaa. Alueellamme oli yllättäen myös 24 huskya vetämässä mönkijää... Aika alkoi loppua ja jakauduimme haravoimaan pitkin tutkimatonta aluetta. Kadonnut henkilö jäi löytymättä ja osa alueesta tutkimatta. :-(

Yösuunnistuksessa toinen jalkani oli uponnut liian monta kertaa haaroja myöten maan sisään kallionkoloihin ja nyt pitkän maastossa polkemisen jälkeen tuntui, että oikea jalka ei enää jaksanut nousta yhdenkään kiven ja juurakon päälle. Väsymys painoi joka puolella kroppaa.
Kun itse jäljestys sujui niin täydellisesti mutta sitten ihminen jäikin löytymättä, niin olo oli ristiriitainen – joukkueena olimme varmasti sunnuntaina ylittäneet odotukset, mutta lopputulos harmitti kovasti silti.

Väsyneinä ja märkinä ja aivan jäässä palasimme teltoille vaihtamaan vaatteet, pakkaamaan tavarat ja purkamaan teltat ja sitten vain odottelimme kisan päättäjäisiä. Joukkueenjohtajamme FootPod-askelmittari oli pudonnut yösuunnistuksessa ja hän tiesi mille rastinvälille olisi suunnattava sitä etsimään – sinnikkäänä suunnistajana ja erämiehenä hän siis vielä kipaisi ylimääräiselle lenkille maastoon hakemaan FootPodiaan.
Me jäimme Samin kanssa odottamaan loppuseremonioita. Palkintojenjako alkoi pronssijoukkueesta ja ajattelin, että me jäimme varmaankin neljänneksi. Mikä yllätys sitten olikaan, kun meidät kuulutettiin SM-hopealle!! Aivan uskomaton juttu. Suurta huvitusta aiheutti vielä se, että joukkueenjohtajamme oli palkintopallin sijaan suunnistusreitillä. ;-D

Olimme ainoa joukkue, joka oli onnistunut selvittämään jäljen kulun aivan pariakymmentä viimeistä metriä lukuunottamatta. Rajamieskin joutui päivittelemään, että tuollainen jälkikoira tulikin Helsingistä!

Loppupisteitä saimme 1006, ja voittajajoukkue (Oulu) sai vain 26 pistettä enemmän.
Yhden koiran puuttuminen vei meiltä pois maksimissaan 100 pistettä, eli kultaa olisi luultavasti tullut jos olisimme olleet mukana täydellä joukkueella. Samoin jos ja jos ja jos, jotkut pienet virheet olisi jääneet tekemättä, olisimme voittaneet näinkin. Me koiranohjaajat olimme molemmat ensikertalaisia tällaisessa tapahtumassa, joukkueenjohtajamme onneksi kokenut, joten tämä hymy ei varmaan hyydy ihan vähään aikaan. :-D