Vantaa järjesti Hesalle ja Espoolle yhteistreenit. Lunta tuprutti koko ajan, kosteaa lumipallolunta... huonoin keli karvakoiralle. Meidän alueemme sijaitsi täyttömaa-alueen takana, oli aikamoinen kiertäminen ja vaikeakulkuinen muhkurainen matka sinne. Alueen lähikulmaan siirtyminen vei meiltä 30 min. Melko pian löytyi jälki, ja päätimme lähteä seuraamaan sitä. Koirakin seurasi jälkeä, eli jäljesti välillä hyvin jäljen päällä, ja välillä hieman väljemmin. Ongelmakohta oli leveähkön sulan ojan ylitys, jossa koria jäi palloilemaan omalle puolelleen ojaa, kun jälki ”loppui”. Lopulta hyppyytin koiran ojasta ylitse ihan jäljen jatkumiskohtaan ja siitähän se jäljestys jatkuikin.

 

Eka maalimies löytyi puolen tunnin jäljestämisen jälkeen (oli mennyt aikamoista koukeroa ja ympyrääkin välillä!). Jäimme ihmettelemään, minne pitäisi mennä, kun lumessa näkyi jälkiä tulevan ja menevän ristiin rastiin yhden kallion rinteellä. Hyvän loppuhämäyksen oli maalimies koiralle tehnyt. Mikolla ei tuossa ollut ollutkaan samanlaista ongelmaa kuin meillä, se oli joko napannut tuoreimman jäljen tai sitten vaihtanut ilmavainuun, sillä meidän yhä ihmetellessä asiaa, kuului koiran ilmaisu jostain kauempaa. Ihmettelin loppua kohti hieman pätkivää haukkua. Maalimies oli koiran saavuttua jo noussut esille piilostaan ja käveli meitä kohden kun tulimme paikalle, ja sen takia Miklos haukkui pätkien (mutta haukkui yhä).

 

Saimme vähän vinkkiä mihin suuntaan kadonneen kaveri olisi lähtenyt ja sinnehän me lähdimme. Tuli uusi jälki, ja se veti sellaista serpentiiniä ja ympyrää ja kahdeksikkoa alueella, että siitä ei selvitty. Tunnin jälkeen oli koira yksi iso lumipallo ja päätin keskeyttää. Pyysin johdolta tarkat koordinaatit maalimiehelle, että palaisimme sen kautta että koira saisi kuitenkin löydön.

Olimme alueen kauimmaisessa nurkassa, ja koordinaatit ei ihan selkeät, ja niin ajauduimme melko kauas pois alueeltamme (siis vielä kauemmas lähtöpisteestä). Koira oli pahasti paakkuuntunut eikä enää päässyt kunnolla kävelemään. Välillä poistettiin siitä paakkuja porukalla.

Lopulta pääsimme kompassisuunnalla sähkölinjalle, joka johti takaisin alueellemme. Maalimiehen koordinaatitkin selvisi hieman eri paikkaan. Metsätiellä oli vähän parempi kävellä, mutta Miklos pisti useampaan kertaan stopin ja lopulta luikki perässämme aivan onnettoman näköisenä. Kartturi sääli joka jalkaa linkuttavaa Mikkoa ja kantoi sitä niskan takana jonkin matkaa. Koira oli kyydissä oikein tyytyväisen näköinen ja rela, vaikkei sitä koskaan ennen ole kannettu näin.

 

Tien ylitse juoksi pari metsäkaurista, joita tosin luulin ensin irtokoiriksi ja sitten rusakoiksi. Kun tulimme siihen kohtaan, koira sai vainun tuoreesta riistasta ja meni kaksi metriä penkan puolelle ja totesi: ei pysty. Viisas päätös!

 

Pyynnöstäni toinen ukko siirrettiin ihan paluureittimme viereen, ja niin vaan Mikko vielä otti hajun ja lähti kömpimään kohti ukkoa. Kyllä siitä näki kuinka se vielä innostui (lähinnä hännästä ja ylös nousseesta nenästä, koska muut kropan osat oli jo hyvin liikuntarajoitteisia). Puolelta toiselle vaappuen ja naama lumesta umpeen muurautuneena se eteni hitaasti mutta varmasti poukkoillen hajuvanassa kunnes törmäsi hysteerisenä hihittelevään maalimieheen. Haukkuikin vielä! Mikon nähdessään maalimieskin ymmärsi, miksi pyysimme hänet siihen loppuun helpoksi ukoksi! Mikon naama oli niin luminen, ettei se reppana nähnyt edes palkkaansa. ;-D

 

Viimeinen ja ehkä vaikein haaste olikin sitten päästä alueelta pois, kun koira oli niin puhki ja rikki. Päätimme kiivetä täyttömaakukkulan päälle, siellä meni helpompikulkuisia teitä. Mikon oli vaikea tulla ison ojan ylitse, kunnes tajusin putsata lumipallot sen silmien edestä pois. Liukasta ja kovaa rinnettä ylös kavuttuamme pääsimme tielle jossa oli vähemmän lunta. Valitettavasti yksi valitsemamme tie johti umpikujaan ja saimme kävellä takaisin jonkin matkaa ja tehdä uuden valinnan. Louhikossa seikkailu olisi ollut jo hengenvaarallista tuolla kelillä, joten teimme järkiratkaisun ja kuljimme niitä teitä pitkin. Lopulta pääsimme takaisin autoille, ja tässä vaiheessa koira piristyi selvästi ja heilutteli häntää iloisena: me selvittiin!

Kyllä sitä oli aika puhki itsekin siinä vaiheessa. Rankka keli!

 

Kotona sulatin Mikon lämpimässä suihkussa. Sitten pyöräytin sen selälleen ja ja tarkistin tassut. Varpaanvälit on pääasiallisesti vereslihalla, ja rintakehän ja etujalkojen iho tumman punainen ja ärtynyt ja paikoin rikki. Voi pientä. :-(

Minä kyllä ajattelinkin, että kun Miklos näyttää että nyt sattuu, nyt ei onnistu, niin silloin sen on jo tosi paha olla. Mutta pakkohan sieltä oli pois päästä!

 

Kotimatkalla tein sitten kuulemma jonkun ”mielenkiintoisen ryhmittäytymisen” (kuulemma ajoin risteyksessä vähän matkaa vastaantulevien kaistaa tms) ja Polizissimus pysäytti ja puhallutti. Kas, auto olisi pitänyt katsastaa viimeistään viime lokakuussa! Tuo tieto oli ihan mennyt ohi minulta. :-/

 

Aikansa poijjaat siinä pohtivat tilannetta (niinku pitemmän kaavan mukaan) ja sitten toinen alkoi ruuvata takana olevaa rekkarikylttiä irti. Ja sehän ei irronnut. Yritystä kyllä oli, siitä ei voi moittia! Ties millaisilla välineillä sitä useaan kertaan yritettiin irrottaa. Ei lähtenyt. Poijjaat miettivät lisää autossaan. Sitten toinen kävi etukyltin kimppuun. Sekään ei ensin irronnut ja ajattelin että seuraavaksi ne hakee sorkkaraudan ja vääntää sillä ne kyltit irti. Vähän alkoi jo naurattaa. No lopulta se etukyltti irtosi ja se riitti, takakyltti jätettiin paikoilleen. Sakotkin olisin kuulemma ansainnut, mutta tällä kertaa he päättivät antaa vain suullisen huomautuksen. Kiitos.

Nyt on sitten auto-ongelma. Siis että ei ole millä ajaa, toistaiseksi. Toivottavasti menee katsastuksesta läpi.