Olen pohtinut tavoitteitani tälle vuodelle.

Helsingin hälytysryhmän koirakon suositellaan suorittavan yksi pelastuskoirakoe vuosittain. Tulokset on kuitenkin voimassa kaksi vuotta kerrallaan.

Minä olen ajatellut tuon niin, että mieluiten suoritamme kokeet vuosittain.

Vuonna 2006 oli Mikon paha loukkaantuminen, joka painoi suorituksissa pitkälle vuoden 2007 lopulle saakka, vaikka vuosi 2007 olikin meidän ehkä "onnistunein" vuotemme tulosten valossa.

Tuo vuosi 2006 opetti minulle, että niin kauan kuin koira on kunnossa, kannattaa käydä uusimassa kokeet. Nimittäin vuonna 2006 oli hälytysryhmässämme voimassa pakko suorittaa yksi koe vuosittain. Olin keväällä käynyt jo suorittamassa tottiksen ja kettiksen (en osallistunut maastoihin niissä kokeissa), ja jättänyt maastokokeen syksyyn. Koska halusin että saamme käydä hälytyksissä myös talven yli, ja seuraavat koemahdollisuudet oli vasta seuraavana keväänä, oli paha paikka kun syksyllä 2006 jouduin toteamaan koirani olevan pahasti loukkaantunut.

Loppusyksystä 2006 kävin sitten puolikuntoisen koiran kanssa uusimassa PERA-B-tuloksen ja niin saimme jatkaa hälytasolla edelleen. Onneksi kettis oli jo tehty! Phuuh! Ja muistaakseni vuoden 2007 alusta sitten tehtiin muitten ehdotuksesta muutos, että tuo yhden kokeen suorittaminen vuosittain on vain suositus, ei pakko. ;-)

No, minä olen kuitenkin itse ollut sillä kannalla, että uusin joka vuosi kokeen/kokeet, koska koskaan ei tiedä mitä voi sattua, ja onhan se osaltaan ihan asiallista tasontarkastusta.
Niinpä nyt kun Miklos on 6-vuotias, olemme suorittaneet B-tason rauniokokeen (kansallisen tai IPORin) neljänä peräkkäisenä vuonna, ja yhtenä vuonna tehtiin lisäksi myös IPORin A-rauniokoe.
Olemme myös suorittaneet PEHA-kokeen kolmena vuonna neljästä (poikkeuksena loukkaantumisvuosi 2006), ja sen lisäksi yhtenä vuonna tehtiin IPORin A-hakukoe.

Saas nähdä, riittääkö minun motivaationi vielä tänäkin vuonna käydä uusimassa B-rauniokoe ja PEHA. Jotenkin ajattelen, että totta kai, mutta toisaalta, että ehkä nyt voisi ottaa vapaata kokeista. Kuitenkin jännitän kokeita, että ei ne mitään mieluisia sinänsä ole minulle.

Jotenkin olisi kiva vihdoin keskittyä ihan vaan siihen jälkeen, ja syksyllä toivottavasti uuteen pentuun. Olen opettanut niin paljon asioita liian huolimattomasti Mikolle. Liian huolimattomasti, ja liian ajattelemattomasti. Koska Miklos on ensimmäinen koirani jonka kanssa olen lähtenyt mitään käyttölajeja harrastamaan, en ole osannut kiinnittää oikeisiin asioihin huomiota alkuaikoina. Ja enhän koskaan ajatellutkaan että lähtisin sen kanssa ihan kilpailemaan, joten en silloin ekoina vuosina osannut yhtään ajatella kaikkia niitä asioita mitkä minua nyt harmittaa! Alun perin väärin opettamisesta tai ehkä pikemminkin liian vähään tyytymisestä tulemme kärsimään varmaan aina.

Miklos on ollut ihan hyvä ja varsin haastava koira tällaiseksi ensimmäiseksi monipuoliseksi harrastuskoiraksi. Nyt olen jotenkin hyväksynyt sen, että koska en ole alun perin vaatinut täsmällisiä suorituksia (siis oikeasti, muutamaan ekaan vuoteen), niin se on minun virheeni.
Olen vasta viimeisen vuoden aikana alkanut oikeasti kiinnostua pikku yksityiskohtien hiomisesta koirani kanssa ja alkanut kokeilla mitä saan jo huolimattomasti opettamissani asioissa vielä korjattua, ja miten. Pitkä tiehän se on, mutta ehkä kokeilemisen arvoinen, sillä mitäänhän minä en siinä menetä, päinvastoin.

Kaikki mitä opin ja koen tämän koirani koulutuksessa, vie minua eteenpäin seuraavan koiran kanssa. Virheistä on löydettävä se oppi. Näin se on ajateltava. :-)

Olen huomannut, että on myös tärkeää osata tunnustaa omat epäonnistumiset ja koiran heikoudet. Erityisesti meitä koettelee se, että tuon vuoden 2006 loukkaantumisen seurauksena koirani on tervettä koiraa huomattavasti tapaturma-alttiimpi, ja se tuo omat ongelmansa. Lisäksi sen liikkuminen ei tule koskaan palautumaan sille tasolle jolla se oli ennen onnettomuutta. Tämä on ollut minulle itselleni tosi vaikea pala.

Vuosi sitten MM-karsinta-aamuna koirani heitti sen vanhan jalkavamman takia kärrynpyörän pellolla juostessaan ja ylimmät niskanikamat kärsi siinä. Tottiksessa mitkään maahanmenot saatika ryömiminen ei onnistuneet, mutta en tajunnut että koira oli kipeä. Vasta raunioilla, kun koira liikkui kuin hidastettuna, teki toki töitä, mutta hyvin vaikean näköisesti ja hitaasti liikkuen, tajusin, että nyt ei tosiaan ole asiat kohdallaan. Keskeytin suorituksen. Se oli järkipäätös, mutta harmitti tietysti kovasti. Koira oli sitten pari viikkoa sairaslomalla ja todella kipeä olikin. Mutta vielä tänäkin päivänä olen tyytyvänen, että keskeytin suorituksen niin nopeasti kun näin, että ei onnistu.

Niistä tavoitteista sitten... Haluaisin treenata jälkeä enemmän tänä vuonna. En välttämättä kokeita varten, mutta oppiakseni itse enemmän koiran jäljestämisestä. Jotenkin se kiehtoo! Ja lisäksi Miklos tykkää siitä ehkä eniten kaikista lajeista.
Haluaisin osallistua mahdollisimman moneen frf-koulutukseen ja -harjoitukseen, koska minulla on paljon opittavaa silläkin saralla.
Minun täytyy oppia käyttämään gps-laitetta kunnolla. Edellytys tälle, eli oma laite, on nyt vihdoinkin olemassa, ja opettajiakin tiedossa, eli nyt vain pitäisi löytää yhteinen aika ja sitten harjoitella paljon. Oikeissa etsinnöissä olen toki kulkenut gps kädessä, mutta en silti hallitse laitetta ja se on puute.
Tavoitteena on myös osallistua hälytyksiin aina silloin kun se on mahdollista. Haluaisin myös parantaa ensiaputaitojani.
Ryhmänjohtajakoulutukseen tulisi ilmeisesti myös mennä.
Meripelastustreeneissäkin haluaisin käydä.
Joukkuekatselmukseen olisi taas hienoa päästä mukaan.

Ja tietenkin tavoitteena on oppia aina vain lisää koiran kouluttamisesta ja pelastuskoiratoiminnasta, ja myös vastaavasti jakaa eteenpäin omaa tietoani ja sitä hyvää mitä itse olen jo oppinut. Ja yrittää olla kannustava muita ja realistinen itseäni kohtaan.