Osallistuimme viime kesänä ensimmäisen kerran FRF-tasontarkastukseen Miklosin kanssa (FRF = Finn Rescue Force, kansainväliset pelastusjoukot). Testi alkaa pe-iltana ja päättyy sunnuntaina. Tarkoitus on testata paitsi koirakon osaamista etsintätehtävissä, myös ohjaajan psyykkistä ja fyysistä kestävyyttä ja paineensietoa sekä toimintakykyä väsyneenä. Täksi vuodeksi saimme jo etukäteen tietää muutamia arviointikriteereitä, joihin kuului mm. omien ja koiran varusteiden kantaminen 10 km, sekä oman koiran kantaminen 100 m. Testiin saa osallistua vain koirakko, joka täyttää FRF-hälytyskoirakon kriteerit (ohjaajalla mm. talvileiri käytynä, koira viranomaistason koira ja lisäksi vuosittain uusittava B-tason rauniokoe). FRF-koiraryhmässä on mukana noin 20 koirakkoa, ja niistä 4 pääsi osallistumaan tasontarkastukseen tänä vuonna. Myös me Miklosin kanssa osallistuimme, ilman sen suurempia tavoitteita.

Arvioitsijoina viikonlopun aikana toimi CMC:n (Crisis Management Center) osalta kaksi henkilöä jotka arvioivat meitä koiranohjaajia läpi viikonlopun; sekä pelastuskoirakoetuomari joka arvioi enemmän koiran osaamista; ja myös FRF-koiraryhmän henkilöitä jotka vastasivat pääosin järjestelyistä. Testiviikonloppu sitoo paljon voimavaroja järjestäjien osalta; arvioisin että noin 30 vapaaehtoista osallistui järjestelyihin!

Testi alkoi kokoontumisella Helsinki-Vantaan lentokentän varustevarastolla pe-iltana klo 18. Turun seudulta saapuva kuljetus oli myöhässä, joten me jo paikalla olleet kulutimme aikaa harjoitellen testikäyttöön saamamme teltan pystyttämistä ja purkamista sekä tutustumalla rinkkojen säätöihin.

Kun koko porukka oli kasassa, alkoi vaatteiden ja varusteiden jako ja pakkaaminen. Saimme isot rinkat, pienemmät päiväreput, sekä aimo kasan varusteita valoista kypärään ja ruokailuvälineisiin sekä koko viikonlopun kuivamuonat. Viime vuoden kokemuksesta viisastuneena olin jättänyt ihan kaiken vähänkään ylimääräisen pois omista tavaroistani, sillä kaiken mukaan otettavan jouduimme kantamaan itse.

Pakkasimme rinkat auton peräkärryyn ja nousimme ”koneeseen”. Lentokoneen virkaa toimitti kuuden hengen vuokra-auto, jossa kahdella takapenkillä siis matkusti neljä ihmistä ja neljä koiraa. Sopu sijaa tekee! Koirilla oli ahtainta kun ne olivat kapeissa jalkatiloissa, ja viettivät siellä lähes kaiken odotusajan viikonlopun aikana.

Meidät vietiin Herttoniemen harjoitusalueelle, ja ilmoitettiin että saavuimme johonkin lähi-idän maahan ja edessä oli passintarkastus. Näin ollen pidimme huiveja päässä koko testiviikonlopun ajan, ja olisi myös muistettava naisten ja koirien asema paikallisessa kulttuurissa.

Passintarkastuksessa minulta pyydettiin ensin omaa passiani ja sitten koiran passia. Tarkastaja kysyi oliko minulla vielä jotain papereita, ja vastasin kieltävästi muistaen, että koskaan ei saa antaa pois sekä passeja että niitten kopioita (jotka minulla oli näkyvissä kädessäni). Minut viitattiin eteenpäin kuulusteluhuoneeseen, jonka ovi oli kiinni. Ei kuulemma tarvinnut koputtaa.
Kun raotin ovea, alkoi rukouskutsut raikaamaan ja pöydän ääressä istui kaksi miestä mutisten rukouksiaan. En tajunnut tätä heti vaan ojentelin passejani, jolloin minulle huidottiin ja sätittiin vihaisesti. Peruutin takaisin toiseen huoneeseen ja jäin kynnyksen taakse odottelemaan. Kun miehet olivat saaneet puuhansa valmiiksi, tutkivat he minun ja Miklosin passeja ja kyselivät kaikenlaisia kysymyksiä, kuten miksi olin tullut, ja miten muka voisin auttaa heitä kun he eivät mitään apua tarvitse (ainakaan naiselta).

- You have a dog?
- Yes.
- Is your dog dirty?
- No.
- ALL dogs are dirty!!

Yritin olla vähäpuheinen ja vastailin kiltisti yes ja no ja niin pääsin pälkähästä. Kai se aika hyvin meni. Yhden kaverin passit oli lentäneet kaaressa ulos ovenraosta. ;-D Kukaan meistä ei mennyt vipuun ja istunut esille vedettyyn tuoliin pöydän päässä, vaan jäimme kaikki etäämmälle seisoskelemaan.

Muitten ollessa passintarkastuksessa koirat pääsivät vähän hommiin, eli koiralle vieras ihminen (joku frf-ryhmäläinen joka ei osallistunut testiin) haki koiran kopista ja vei sen raunioradan puolelle jossa oli piilossa yksi maalimies. Heli ohjasi muita koiria, mutta koska hän on Mikolle aika tuttu vaikkei olekaan sitä koskaan ohjannut, pyysin että paikalla ollut salolainen Hannu veisi Mikon. Annoin vähän ohjeita ja pari kuivaa kikkaretta palkaksi ja Hannun lyhytsanainen kommentti tapahtumista oli suunnilleen, että "sinne mää vein sen ja se meni ja ilmasi".

Tämän jälkeen saimme käskyn rakentaa leiri. Pystytimme kaksi pienempää telttaa ja sen testikäytössä olleen teltan. Teimme niin, että kaksi henkeä rakensi leiriä ja kaksi lämmitti vettä ja täytti termospulloja ja söi. Olimme saaneet kuivaruokaa johon lisätään kiehuvaa vettä ja vartissa pussiin valmistui milloin mikäkin stroganoffi tai risotto. Lennossa vaihdoimme ruokailijoita niin, että kaikki pääsivät syömään ja leiri kohosi katkotta.

Kun leiri oli pystyssä, se tarkastettiin ja sitten saimme käskyn purkaa leirin ja pakata teltat takaisin pusseihinsa. Eihän toki kukaan ollutkaan nukkumaan menossa, sillä kello oli vasta puolenyön paikkeilla. Sitten oli edessä siirtyminen jalan seuraavaan etappiin, kaikki varusteet mukana. Saimme gps-laitteen ja Helsingin kartan. Meille annettiin ensimmäinen gps-piste, jonka siirsimme kartalle ja suunnittelimme reitin. Kiskoimme rinkat selkään ja patikkamatka koirien kanssa alkoi. Kuljimme ensin Siilitielle ja sieltä Herttoniemen urheilupuistoon ja sen takana aukeaville viheralueille joita halkoi useat ulkoilureitit. Siilitiellä kohtasimme baarista tai baariin matkalla olevan pariskunnan, joka huolestuneena katseli meitä asuissamme ja varusteissamme ja kyseli, kuinka pitkälle aiomme kulkea. Vielä hetken päästä he tulivat uudestaan ihmettelemään, emmekö todella pääse mihinkään yöpymään.

Meidän testattavien mukana kulki läpi koko yön CMC:n tarkkailija, joka tosin vaihtui noin puolessavälissä matkaamme. Me sen sijaan kuljimme koko yön läpi raskaat rinkat selässä. Olin kärsinyt kovista selkäkivuista viikon verran ennen testiä, ja edellisenä yönä en ollut saanut nukuttua kun ei hyvää asentoa löytynyt. Nyt selän lisäksi koski hartioihin, sillä rinkkani olkahihnat painoivat tuskaisesti ja ei löytynyt mitään hyvää asentoa jossa olisi ollut mukava kulkea. Hammasta purren hoin itsekseni ensimmäiset viisi kilometriä "mä keskeytän ihan just, ihan just lopetan, mä keskeytän ihan kohta”, ja painelin eteenpäin.
Ensimmäinen etappimme oli noin viiden kilometrin päässä lähdöstä, nimittäin Vanhankaupunginlahdella. Kuljimme sinne Helsingin yliopiston Arboretumin (metsänomainen valtava kasvipuutarha) läpi, ja reitti oli aivan mahtava. Perille päästämme edessä oli upea näky! Valoisa kesäyö, Arabianranta peilityynine vedenpintoineen, Vanhankaupunginkoski autioine terasseineen. Ilman lämpötila oli vain +2 C tuona yönä ja vettä tihutti pikkuisen välillä. Meillä hiki valui kun kuljimme takki auki ja pysähtyessä kylmä iski minuutissa vaikka kaikki vetoketjut olisi vetänyt ylös asti kiinni.

Aina päästessämme yhteen pisteeseen, antoi tarkkailijamme seuraavan gps-pisteen, jonne suunnistimme kartan avulla. Reitti oli kerrassaan mahtavasti valittu! Vanhankaupunginkoskelta matkamme jatkui Vantaanjoen myötä pohjoiseen päin. Pikkukosken uimarannalla meidän piti kiivetä korkealle kallion päälle jossa saimme seuraavan kohteen gps-pisteet. Tämä nousu kyllä otti aika koville jaloissa! Yksi piste oli vain 260 m päässä edellisestä, mutta joen toisella puolella – kiertotie sinne olikin sitten moninkertainen. Välillä huilasimme mutta minä en juuri viitsinyt rinkkaa selästä ottaa pois, sillä se oli niin hankala saada takaisin. Tai siis saihan sen kiinni itseensä jos kävi istumaan maahan, mutta siitä ylösnousu oli lähes mahdotonta! Parhaiten lepotauko sujui parhaiten jos sai rinkan laskettua esim. kiven päälle ja itse vain jäi hengailemaan siihen. ;-)
Toinenkin gps-piste oli korkean kallion päällä, ja teimme päätöksen, että kaksi henkilöä odottaa kaikkien rinkkojen kanssa alhaalla ja kaksi kiipeää ylös. Tämä oli hyvä ratkaisu.

Kun olimme kulkeneet noin kymmenen kilometriä, oli hartiani niin turtana, että ei enää juuri sattunut kuin selkään, ja tuntui että olisin voinut kävellä vaikka kuinka pitkään. Pysähdyimme kauniille paikalle Vantaanjoen varteen varhaisen kesäaamun sarastaessa ja joimme kaakaota ja söimme näkkileipää.

Viimeiseksi ajattelemani piste tuli vastaan kymmentä vailla kuusi aamulla, olimme kulkeneet reilut 12 km. Meille annettiin jälleen uusi piste, joka sijaitsi noin 3 km päässä. Kukaan ei kuitenkaan valittanut, vaan nöyrästi lähdimme kulkemaan eteenpäin. Heti perään tarkkailijamme kuitenkin pysäytti meidät ja soitti kyydin hakemaan. Tämä uusin etappi olikin siis vain meidän hermojemme koettelemista ;-) ja sen sijaan kävelimme kunnes auto tuli meitä hakemaan. Kauaa ei pysähdyksissä voinut olla, muuten tuli niin kylmä.

Meidät kuljetettiin takaisin Herttoniemen harjoitusalueelle, jossa oli vuorossa koirien huolto (juotto ja kuivaus) sekä aamiainen. En kuitenkaan ehtinyt laittaa suuhuni mitään emmekä ehtineet keittää kuumaa vettä termareihin kun tuli jo lähtökomennus seuraaviin tehtäviin.

Auto kuljetti meidät Lohjalle ”Kalkki-Petteriin”, vanhaan sementtitehtaaseen. Täällä ilmoittauduimme vierailevalle palveluskoiratuomarille. Minut ja Miklos määrättiin suorittamaan ensimmäisessä parissa espoolaisen Päivin ja tämän labradorinartun Seitan kanssa. Meidät vietiin alueelle jossa oli suuria rauniokasoja ja osittain romahtanut rakennus. Alue oli jaettu muovinauhalla kahtia ja työskentelimme samanaikaisesti vierekkäisillä alueilla.

Aloitimme Miklosin kanssa alueelta jossa oli pari isoa kasaa ja rakennus. Kasat oli sementti-, tiili-, betoni- yms romua josta sojotti betonirautoja yms. Hyvin vaikeakulkuisia ja vain koiran oli lupa mennä kasoille. Yllätyksekseni Miklos loikki reippaasti suorinta tietä ylös minne näytin ja oli oikein hyvin ohjattavissa. Kasoilta ei näyttänyt tulevan hajuja joten menimme rakennukselle. Miklos jumittui haistelemaan jotakin maassa ja minä tein virheen ja omalla liikkeelläni ajoin sen siitä eteenpäin ajatellen ettei siinä maassa mitään voi olla. Ja siellähän oli maan alla maalimies.
Rakennuksella Miklos totesi yhden tilan tyhjäksi ja sitten heti ilmaisi kahden seinässä olevan reiän läpi, että sisätiloissa jossakin on ihminen. Löysin vielä yhden oven sisälle ja sain itse jäädä ovensuuhun. Koira kierteli sisätiloissa pitkälläkin ja oli hajulla, mutta ei saanut selville mistä ihmeestä se oikein tuli. Keskeltä tilaa meni kapea railo pimeyteen ja sinne koira oli kaksi kertaa menossa mutta aina tuli takaisin, ilmeisesti edessä oli jonkinlainen pudotus siellä. Koira haukkui seiniä ja katseli ylös keskellä tilaa ja en voinut sanoa muuta kuin että tilassa varmuudella on elävä ihminen.

Kun 10 minuutin aika tuli täyteen, vaihdettiin alueita, ohjaajat eivät saaneet kommentoida toisilleen mitään tässä välissä. Toisella alueella Miklos reagoi kolmessa kohtaa: yhdessä kohtaa se oli vilpittömän kiinnostunut ja sukelteli pitkien betonipalkkien alle, mutta ei osoittanut ihmis-reaktiota. Jälkeenpäin kuulimme, että täällä oli ollut ketunpesä poikasineen, aamulla aluetta tutkittaessa oli poikaset pomppineet ympäriinsä.
Toisessa kohtaa Miklos vain nuuskutteli kiinnostuneena yhden kasan päällä mutta ei ilmaissut eikä heiluttanut häntää kuten ihmisille. Siellä taisi olla ruokaa. Kolmas kohta tuli vastaan kun aika (10 min) tuli täyteen ja olimme poistumassa alueelta. Koira jumittui maassa olevaan railoon ja oli hyvin kiinnostunut eikä halunnut jättää paikkaa. Raportoin tuomarille havaintoni ja tuomari kysyi mikä havainnoista olisi ollut lähimpänä elävää ihmistä. Osoitin railon maassa. Tuomari totesi jälkeenpäin, että kaksi koiraa oli reagoinut siihen voimakkaasti, ja oli mahdollista että toisen alueen maan alla olevan maalimiehen haju tuli myös tästä kohdasta ylös.

Minun toimintani tässä tehtävässä oli vielä ihan liian koemaista. Ajoin koiran ekalta maalimieheltä pois ja jumituin rakennuksessa odottamaan, että koira paikantaisi, kun olisin voinut monta minuuttia aikaisemmin todeta, että täällä on joku ja raivausmiesten pitää tulla töihin sinne, ja jatkaa eteenpäin, esim. tutkia rakennusta vielä katonkin kautta. Maalimies oli muuten ollut sen pimeän railon kautta mentävässä tilassa parin metrin korkeudella seinällä, ja Miklos ja labradori olivat kuulemma käyneet aika lähellä häntä.

Kun toinenkin koirapari oli suorittanut tämän ensimmäisen etsintätehtävän, otimme päiväreput mukaan ja siirryimme jalan seuraavaan paikkaan. Matkalla sattui pieni äksidentti kun yhden osallistujan polvilumpio ”meni sijoiltaan” ja jouduimme hoitamaan ensiavun ja avunhakemisen. Tilanne ei vastannut todellista sikäli että meillä ei ollut kännyköitä eikä radiopuhelimia ja olimme muka liikkeellä vain naisporukalla koirinemme. Siirsimme potilaan tien laitaan ja laitoimme koirat kiinni läheiseen aitaan. Kun jalka saatiin tuettua kohtuullisen mukavaan asentoon, päädyimme jakamaan porukan puoliksi: yksi jäisi potilaan kanssa paikanpäälle ja kaksi lähtisi hakemaan apua. Tämä osuus meni mielestäni huonosti, kukaan ei ottanut tilannetta haltuunsa johtajana ja päättänyt mitä tehdään. Tositilanteessa olisi varmaan toimittu paremmin. Palautteen saimme heti.

Siirryimme kahden tehdashallin väliselle piha-alueelle ja laitoimme koirat syrjään odottelemaan. Seuraava tehtävä suoritettiin ilman koiria, yksitellen. Päällä piti olla kypärä, hanskat, hengityssuojain sekä suojalasit. Meidän piti yksitellen mennä portaita alas maakellarin näköiselle ovelle, avata se, kulkea vasemmalle ja T-risteyksestä kääntyä oikealle ja jatkaa kunnes tulee luukku vastaan. Maan alta kuului ujeltava hälytysääni. Jokaisen kulkijan perässä tulisi yksi järjestäjistä varmistajana, jos jokin menisi vikaan tai paniikki iskisi.

Rohkea rokan syö, oven avattuani vastassa oli kovaa ujeltava äänimerkki ja savua. Käytävä kaarsi vasemmalle, siinä oli T-risteys ja edessä oikealla sankka savu ja pimeys. Lamppuni valokeila valaisi alkumatkasta puolisen metriä ja sen jälkeen ehkä puolet siitä. Alkumatkasta käytävä oli sen verran leveä, että valaisin vuorotellen seiniä kummallakin puolella jotta varmistuisin että kuljen keskellä käytävää ja etenen suoraan eteenpäin. Käytävän pohja oli märkää liejua. Aikani kuljettuani tuli vastaan seinä, ja ajattelin että no kiva, tämä oli tässä, ihan ok juttu.
Aloin etsiä jotain luukkua, mutta löysinkin raon josta käytävä jatkui eteenpäin hyvin kapeana, molemmin puolin seiniä pitkin meni erilaisia putkia. Välillä putkia oli myös poikittain ja eri korkeuksilla, jolloin niihin törmäsi koska näkyvyys lampusta huolimatta oli melkolailla nollassa. Hyvät mustelmat tuli jalkoihin ja kypärä vaan kolisi! Astelin putkien ylitse ja kumarruin niitten alitse, kunnes vastaan tuli poikittain kaksi putkea. Harkitsin jo tunkeutumista niitten välistä mutta se vaikutti niin epämukavalta, että kokeilin niitten kestävyyttä ja pitkäkoipisena heivautin jalan ylitse ja kypärä ja selkä kattoa viistäen kömmin ylitse. Muut kuulemma meni siitä välistä. ;-)

Kahdesti seisahduin ja katsoin taaksepäin mutta en nähnyt enkä kuullut seuraajastani mitään (hän totesi lopussa: Lähdit hirveää vauhtia, katosit saman tien näkyvistä ja sitten kuului etäistä kolinaa vaan). Eteenpäin kulkiessani alkoi yhtäkkiä huumaava jylinä ja maa tärisi ja tutisi vähän. Vitsit mitkä efektit ne on tänne saaneet! Ajattelin.
Ahdasta käytävää tuntui riittävän ikuisuuksiin asti, kunnes vastaan tuli taas poikittaisia putkia. Tunnustelin että niitä oli niin ylös asti, että alitse oli mentävä. Maha liejuista lattiaa viistäen ryömin putkien alle ja seinä tuli saman tien vastaan. Tunnustelin ja katsoin valon kanssa naama kiinni seinässä, ei luukkua. Oikealla puolen sen sijaan oli maanrajassa pieni sortuma seinässä, ja mittailin sitä hetken ja totesin sitten, että ei siitä voi mahtua edes minun kypäräni, joten ei siitä voi joutua ryömimään läpi. Käännyin ahtaassa tilassa putkien alla selkä seinää vasten ja tajusin, että putket on päälläni niin etten pääse nousemaan kyykkyasennosta ylös. Tunnustelin ja valon kanssa yritin katsoa ja tajusin että ”putket” onkin vinot tikkaat jotka menee ylöspäin ja minä olin jumissa siellä ahtaassa kolossa tikkaitten ja seinän välissä! Ei kun taas käännös ympäri ja takaperin vatsallaan liejussa ryömien poistu. Kyllä tunsin itseni tyhmäksi kun sitten kiipesin tikkaita ylöspäin ja (katto)luukku tuli vastaan! Tönäisin luukun auki ja nousin vehreälle niitylle junaradan viereen. Löin luukun kiinni perässäni ja hiki valuen hengähdin hetken aikaa niityllä odotellen seuraajaani.

Kun palasimme takaisin tehdasalueelle, kysyttiin siellä minulta, olinko ollut tunnelissa juuri kun juna kulki siitä ylitse. Se niistä erikoisefekteistä! ;-D Edelläni mennyt suorittaja oli tönäissyt luukun auki juuri kun oli kuulunut kilinä, joka varoitti lähestyvästä junasta. Hän oli ajatellut, että onpas kiva, ihan äänimerkki kun saapuu perille. ;-D Ja sitten hetken päästä muutaman metrin päästä rymisee juna vauhdilla ohi.
Tässä oli aikamoinen tosivaaran paikka: onneksi hän ei istahtanut ajatuksissaan raiteelle huilaamaan! Ainakaan minulla ei käynyt mielessäkään että autiolta tuntuvalla alueella yhtäkkiä menisi junia, ja ajatukset oli muutenkin pöhnäisiä kun tunnelista pääsi ulos.

Kun kaikki olivat suoriutuneet tästä ahtaanpaikankammoa testaavasta osiosta, haimme koirat ja alkoi seuraavan fobian testaus. Saimme ohjeen seurata toista CMC:n tarkkailijoista ja niin lähdimme jonossa kulkemaan hänen perässään ritiläportaita pitkin ylös eräänlaiseen torniin, josta on ilmeisesti liukuhihnalla kuljetettu tavaraa sisäpihan ylitse tehdasrakennuksesta toiseen. Liukuhihnan vieressä kulki samaa ritilää oleva kapea silta.
Sillan toisella puolen ei ollut muistaakseni kaiteita lainkaan, ja toisella puolen oli kapeat kaiteet jokseenkin Miklosin säkäkorkeuden yläpuolella. Silta oli todella kapea ja epämiellyttävää ritilää. Minulla oli koiralla löysä panta kaulassa ja valjaat olin jättänyt pois juuri ennen liikkeelle lähtöä alhaalla. Voi vee! Siinä oli sellainen tosivaara että oksat pois. Yksikin tassun lipsahdus sivulle ja koira olisi vainaa. Onneksi oli toinen, kiristyvä panta kaulassa myös ja siirsin hihnan siihen. En voinut laittaa koiraa kulkemaan takanani koska se olisi mennyt omaksi sähläykseksi, joten laitoin sen kulkemaan edelläni, ihan johtajamme perässä ja piti vaan luottaa siihen että koira ei rupeaisi katselemaan taakseen eikä ympärilleenkään. Hyvin meni, mutta kyllä oli pelko perseessä ja hiki hatussa kun oli niin paha paikka!
Muutamaan kertaan pihaa ylittäessämme ehti tajuta että yksikin harha-askel sivulle ja se on menoa. Tulimme alas ja ulos toisen, pimeän tehdashallin kautta, laskeuduimme monenlaisia portaita ja ne meni ihan kivasti vaikka Miklos ei pidäkään äkkijyrkkien alaspäin menevien portaitten kulkemisesta pimeässä.

Sitten seurasi toinen etsintätehtävä, joka tuntui lähes ylivoimaiselta, koska alue oli niin iso ja vaikea hahmottaa. Etsintäalue oli valtavan tehdasrakennuksen toinen puolisko kaikkine kerroksineen. Koiran sai jättää paikalleen ja tutustua alueeseen itse ensin. Luulin, että tutustumisaika sisältyi etsintäaikaan (20 min) ja kävin vain pikkuisen kierroksen lähtökerroksessa. Sitten aloitin etsinnän ja pidin koiran ensin liinassa, koska joka paikassa oli äkillisiä pudotuksia milloin minnekin. Kiersimme ensin aloituskerroksen ja nousimme puoli kerrosta ylöspäin, kun koira sai reaktion ja kurkisteli eri kohdista alaspäin. Yhtä kohtaa se kiersi puolelta ja toiselta ja oli hirveän kiinnostunut. Tässä vaiheessa laskin koiran vapaaksi kun liinan kanssa könyäminen meni vaikeaksi. Ainoa reitti alas sinne minne koira kurkisteli oli ihan äkkijyrkät portaat pimeyteen, ja koira ei halunnut mennä näitä portaita.
Kiertelimme vähän, mutta en löytänyt muuta reittiä alas sinne mistä haju tuli, joten laitoin puoliväkisin koiran niitä hirveitä portaita alas. Ääneen vikisten Miklos meni niitä ja minä ihan sen perässä. Kun alemman kerroksen lattia tuli vastaan, jatkoi koira etsintää ihan normaalisti.

Oli jännä nähdä, miten koira sitten kulki hitaasti tilasta toiseen tutkien ja johdatti minua aina alemmas, kunnes lopulta päädyimme maalimiehen luokse, jonka se ilmaisi reippaasti. Etsintäaika loppui ja toinen maalimies jäi tilaan jossa emme edes olleet käyneet. Emme myöskään ehtineet lainkaan ylempiin kerroksiin.

Meille osoitettiin paikka jossa odottaisimme kunnes muut olivat suorittaneet tehtävän. Nälkä kurni jo vähän mahassa, mutta minulla ei ollut lämmintä vettä että olisin saanut ruokaa. Viimeksi olin syönyt kunnolla edellisenä iltana ja ollut kuitenkin liikkeellä koko ajan sen jälkeen ja nyt mentiin jo iltapäivässä. Vesikin loppui kun annoin koiralle viimeisen tilkan. Selkää kolotti eikä missään asennossa ollut hyvä.
Söin pari näkkileipää ja join itse loput energiajuomasta. Maa oli kylmää sementtiä ja luulen että sekä koiran että minun teki pahaa istua tai maata siinä toista tuntia. Kun seuraava suorittaja tuli seuraamme, äkkäsimme puisen trukkilavan ja raahasimme sen seinän viereen ja istuimme sen päällä suojahanskat persiin alla seinään nojaten. Kun väsymys alkoi voittaa, pistimme vierekkäin selälleen siihen kovalle puulle ja annoimme unen tulla, ei väliä vaikka muutama tippa vettä ripsahti ajoittain. Kaveri kuorsasi ihan mahtavasti välillä ja kyllä minäkin ilmeisesti nukuin, koska ajatukset meni ihan sekaisin ja kaveri sanoi että välillä aurinko oli lämmittänyt ihanasti ja minä muistan vain palelleeni koko ajan.
Joku testin suorittajista kävi tinkaamassa järjestäjiä tuomaan vesitonkkamme, jotta saimme pullomme täytettyä.

Kun olimme kaikki neljä suorittaneet tämän toisen etsintätehtävän, oli vuorossa seuraava. Minä jäin nyt suoritusvuorossa viimeiseksi, ja oli aikamoista tuskaa odotella kylmissään ja yksin autioksi muuttuneella tehtaan pihalla pitkältä tuntuva aika. Selkää särki, uni ei enää tullut ja paleli. Lopulta tein koiran kanssa vähän tottista ja lämmittelin sitä seuraavaa suoritusta varten. Miklos oli varmaan ihan jäykkänä kun oli pitkän yövaelluksen jälkeen nyt maannut pari tuntia kylmässä maassa.

Kolmas etsintätehtävä oli varsinainen yleisönäytös. Tehdasrakennusten välissä oli syvä ”kuoppa” jossa oli valtava, korkea pitkänmallinen rauniokasa. Kuopan kolmella reunalla kulki korkealla autotiet/sillat, neljännellä puolen oli rakennuksen seinusta. Minulle osoitettiin alaspäin menevä luiska jolta sain koiraa lähettää kasalle. Minun piti ilmoittaa mitkä koiran ilmaisut hyväksyn. Tuuli melko voimakkaasti hieman viistosti kasan ylitse, ja ylhäällä oli runsaasti yleisöä katsomassa, ja yleisön hajut tulivat kasan ylitse lähetyslinjalle. Kasa oli niin korkea, että edes luiskani yläpäästä ei nähnyt sen toiselle puolelle.

Lähdin koiran kanssa luiskaa alaspäin kasan vieritse ja koira selvästi nosti hajun. Alhaalla lähdin takaisin ylöspäin luiskaa ja katsoin kohdan jossa koira suunnilleen oli saanut hajun ja josta sen olisi mahdollista lähteä suoraan kasalle. Luiskasta oli nimittäin aika jyrkkä pudotus alaspäin rinnettä kasan juurelle. Lähetin koiran, se paineli alas rinnettä, kasan juurelle, ja suoraan ylös hirmu vaikeaa alustaa pitkin kasan päälle, siinä vähän edestakaisin hajun perässä ja sitten katosi kasan toiselle puolen. Pian kuului päättäväinen ilmaisuhaukku. Ilmoitin tuomarille hyväksyväni tämän ilmaisun elävän ihmisen ilmaisuna.
Koska en itse saanut mennä kasalle, huusin kehuja ja kehotin koiraa jatkamaan. Se ilmestyikin uudestaan kasan päälle ja kauko-ohjauksena jatkoi etsimistä. Aika nopeasti Miklos tuli alas minun puolelle kasaa ja kehoitin sitä siirtymään kasan toista päätä kohti. Nopeasti se sai siellä hajun, kiipesi kasan ylitse taas toiselle puolen ja haukkui. Hyväksyin tämänkin ilmaisun. Sitten vein koiran vielä aivan kasan toiseen päähän ja yritin lähettää sinne, mutta Miklos meni vain muutaman metrin ja jäi siihen haistelemaan ruohikkoa. Sitten se kävi vähän kasan vierellä tassuttelemassa. Ilmoitin että lopetamme tähän.

Tuomari kommentoi miettineensä, että oliko Miklos sellainen koira joka lähtisi vaikka 40 kertaa samaan paikkaan jos sen lähettää, mutta ei se ollut. Minä vastasin että ei, kyllä sillä on aivot. Ja sitten lipsahti: Ja ei se ole mikään palveluskoira. Heti sen sanottuani tajusin, että ei itsekontrolli ihan pitänyt! Hetken hiljaisuuden jälkeen tuomari onneksi purskahti nauruun. :-D Saimme kehuja kun osasimme lopettaa ajoissa.

Palasimme autolle, oli jo myöhäinen iltapäivä. Päätimme pitää paussin ja lämmittää vettä ja nauttia lämpimän aterian. Minulle ei itse asiassa enää ruoka edes maistunut, söin vain pari lusikallista jotain stroganoffia. Saimme vähän kommentteja Palveluskoiraliiton edustajalta, ja matka jatkui.
Auto kaarsi yllättäen huoltoaseman pihaan ja saimme kupin kuumaa ja sämpylän tai muuta mitä halusimme. Kyllä nyt maistui! :-D

Seuraavan kerran silmät ja tajunta aukeni jossain kerrostalojen keskellä, ja totesin että saavuimme näköjään Hyrylän entisen varuskunnan alueelle, jolloin kuskimme vähän tyrskähtelivät. Olimme jossain Peltosessa? Meltosessa? ja tehtävä alkoi heti. Ensimmäisen koirakon valmistautuessa me muut vielä torkuimme. Minä olin kolmantena suoritusvuorossa ja noin varttia ennen meidän vuoroa minut herätettiin ja otin koiran jaloittelemaan.

Miklos ja minut vietiin yhden kerrostalon luokse, talossa oli kolme kerrosta ja kellarikomerot sekä kolme rappua. Tehtävänä oli tarkistaa oliko talossa vielä joku, aikaa 5 min per rappu. Aloitimme ekan rapun kellarista ja etenimme aina kerros kerrallaan ylöspäin. Ovet asuntoihin oli auki, ja joka kerroksessa oli kolme asuntoa, siis 9 asuntoa ja kellaritilat per rappu, viidessä minuutissa. Yllättäen, aika taisi riittää, minä yleensä jäin kunkin kerroksen tasanteelle ja lähetin vain koiran jokaiseen asuntoon vuorotellen.
Ensimmäinen rappu, ei reaktioita. Toinen rappu, ylimmässä kerroksessa koira alkoi haukahdella keskitasanteella, epämääräistä ylöspäin haukkua. Pidin yhtenä vaihtoehtona, että tarkkailijoidemme hajut kertyivät siihen ja koira alkoi paineistua koska minä paineistuin koska ketään ei löytynyt. Kolmas rappu, kellarit ja kaksi kerrosta ei mitään, mutta ylätasanteella taas sama juttu mutta lievempänä. Annoin päätelmikseni että keskimmäisen rapun yläkerros pitää tarkistaa vielä toisella koiralla; pelastusmiehistöä ei kuitenkaan pidä kutsua paikalle ennen sitä. Koko rakennus oli oikeasti tyhjä, eikä mielessäni käynyt lainkaan, että taloja saattaisi olla enemmänkin tarkastettavana.

Meidät vietiin toiselle kerrostalolle, jossa aikaa oli 10 min per rappukäytävä. Ja johan alkoi väkeä löytyä! Yhteen rappuun oli piilotettu 8 maalimiestä! Niistä suurin osa oli laitettu kellariin, siis periaatteessa yhteen ja samaan tilaan mutta eri kellarikomeroihin. Miklos reagoi nopeasti ekan rapun kellarissa haistellen ja häntäänsä heilutellen yhden verkkokopin kohdalla, ja minä menin heti katsomaan ja taskulampun valossa näin maalimiehen siellä. Ilmoitin tästä enkä jäänyt odottamaan koiran ilmaisua (kello käy, kello käy). Sitten tarkistimme kellarin koppi kopilta, ja Miklos haukkui siellä ja täällä. Kolmannen tai neljännen kohdalla totesin jo ääneen ”No nyt sä haukut ihan kaiken – ai, täälläkin on yksi!” (hieman nolona). Väkeä oli myös kertynyt katsomaan koiran suoritusta jonkin verran, ja tuntui, että koko porukka tunki kellariin perässämme, joten siellä kapealla kellarinkäytävällä oli todella ruuhkaista ja silti koira löysi kaikki sinne piilotetut maalimiehet, hienoa!

Sitten jatkoimme ylempiin kerroksiin, ja yhdestä yläkerran huoneistosta löytyi keittiöstä maalimies. Samassa kämpässä oli myös viereisessä huoneessa komerossa kaksi maalimiestä, ja Miklos oli nämä käynyt selvästi haukkuen ilmaisemassakin, mutta minä väsyneenä tulkitsin että se haukkui sitä keittiön maalimiehen hajua sielläkin, enkä tajunnut ruveta aukomaan kaappien ovia viereisessä huoneessa. Joten sinne jäivät.
Kun palasimme takaisin alas, tuomari sanoi, että kellarissa oli vahingossa ollut lukossa yksi tila ja minä olin sitä ovea kokeillutkin mutta en saanut auki. Nyt ovi oli avattu ja jos halusimme saisimme käydä tarkistamassa tämän tilan vielä. Tottahan menimme, ja sieltä löytyi vielä yksi maalimies. Siirtyessämme toiseen rappuun, oli tehty källi... juuri sellainen, joita minä teen muille treeneissä, ja nyt väsyneenä menin samaan ansaan. Eli vaikka ohjeena oli etsiä raput ja asunnot, niin talon ulkopuolelle, rapun alle, oli kätketty maalimies. Miklos oli tämänkin löytänyt, mutta ei ehtinyt jäädä ilmaisemaan kun olin hihnassa vienyt sen ohi sisälle rappuun, ja koiran reaktio jäi minulta huomaamatta. Koira siis löysi tästä talosta kaikki maalimiehet, mutta minä sössin. Silti olimme eniten maalimiehiä löytänyt koirakko tässä kohteessa.

Viimeisessä rapussa oli sitten hieman erilainen koettelemus edessä! Alakerran asunnoista ei löytynyt mitään. Jatkoimme ylempään kerrokseen, ja onneksi menimme koiran kanssa yläkertaan miltei samaa tahtia, sillä kun nousin portaikon välitasanteelle, näin ylätasanteella rukoukseen polvistuneen miehen (toinen CMC:n tarkkailijoista), jolla oli kaapu päällä ja erikoinen hattu päässä. ÄKKIÄ koira luokse (ei ehtinyt ylätasanteelle asti!), ja pannasta kiinni pitäen käänsin sen ympäri ja hissukseen talutin sen alas rapun ovelle.
Tarkkailijaksi oli vaihtunut koiratuomarin sijasta toinen CMC:n heppu. Kerroin hänelle, että siellä on mies rukoilemassa, mitäs nyt tehdään. No minunhan se piti päättää. Sanoin, että voisin joko mennä koiran kanssa vaivihkaa ohitse ja tutkia tilat sillä välin kun mies rukoilee, tai jättää koiran alas ja mennä kyselemään mieheltä jos hän voisi siirtyä. Jälkimmäinen vaihtoehto oli parempi, joten ei kun Miklos paikallamakuuseen alas rappuun ja itse hiihdin portaat ylös.

Jäin parin portaan päähän ja sitten yskähtelin ”Excuse me Sir” ja yritin saada huomiota. Mies oli vihainen kun keskeytin hänet kun hän keskusteli jumalansa kanssa. Selitin, että on hätätilanne ja rakennus pitäisi tyhjentää, mutta kun parin yrityksenkään jälkeen ei järkipuhe mennyt perille, vaan mies huusi ja huitoi, palasin alas ja ilmoitin, että en voi jatkaa etsintää, koska mies yläkerrassa on vihainen eikä suostu poistumaan. Ehdotin myös, että jos meillä olisi joku paikallinen kontakti, joka voisi mennä paikallisella kielellä ja paikallsieen tapaan neuvottelemaan, olisi se hyvä ratkaisu.
Tarkkailija kysyi hyvin yksityiskohtaisesti mitä ylhäällä oli tapahtunut, mm. seisoinko kosketusetäisyydellä miehestä. Tähän tiesin vastauksen varmuudella: En, sillä se kyllä huitoi mutta ei osunut joten en ollut kosketusetäisyydellä. ;-D Sain toiminnastani tässä osiossa paljon kiitosta, se oli parhaita suorituksia kuulemma, paitsi että olin katsellut liikaa miestä silmiin; pitäisi katsoa käsiin ja rintaan ja välttää katsekontaktia; silloin voi myös helpommin valmistautua mahdolliseen veitsen esiin vetoonkin. ;-)
Yksi koira oli mennyt niin vauhdikkaasti ylös, että oli ehtinyt hypähdellä rukoilevaa miestä vasten ja pussailla oikein antaumuksella. Silloin mies olikin sitten huitonut ja huutanut jo kovempaa, ja koiran ohjaaja katsoi parhaaksi poistua eikä ollut palannut enää edes kyselemään mitään. ;-)

Suorituksemme jälkeen pääsimme odottelemaan muitten seuraan viimeisen koirakon suorituksen ajaksi. Silloin tajusin, kuinka epäreilu olin ollut Mikkoa kohtaan koko tämän rakennusetsinnän ajan. Koska oli ollut niin kiire, en ollut palkannut sitä yhdestäkään löydöstä! Se oli erinomaisesti ilmaissut kaikki maalimiehet, ja minä olin kuitannut lyhyesti ”Hyvä, jatketaan”, tai jopa ”Riittää, jatketaan”. En ollut edes kehunut kunnolla! Ja niitten kaapissa olleitten ilmaisun olin jättänyt kokonaan huomiotta. Kyllä olin ollut epäreilu!! Lähetin uudestaan ja uudestaan koiran etsimään, ja kun se löysi ja ilmaisi, niin ei tullutkaan kehuja tai palkkaa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä. Tuli oikein paha mieli koiran puolesta.

Itse asiassa koko päivän aikana, kaikissa osioissa, olin palkannut koiran yhteensä yhdellä maalimiehellä, koska näitä rakennuksia lukuunottamatta muut maalimiehet oli olleet alueilla joihin ohjaajalla ei ollut ollut pääsyä.
Toisen koiran ohjaaja meni pyynnöstäni Mikolle piiloon heinikkoon ja koira sai ilmaisusta oikein herkullisen ruokapalkan, mutta jotenkin tuntui, että Miklos tiesi että se oli järjestetty juttu ja ei se kuitannut minun isoa mokaani. :-/

Istuimme hetken ja lämmittelimme ilta-auringossa. Koin ahaa-elämyksen kun huomasin pahimman selkäkipuni hellittävän särkylääkkeillä! Odottelin jo koska pääsisimme rakentamaan leiriä ja makuupussiin... Mutta matka jatkui taas jonnekin, minne, en tiedä, sillä matkat sujuivat jossakin unen rajamailla torkkuen.
Hätkähdin hereille keskellä maaseutua. Auto pysähtyi muitten autojen viereen ja ympärillä näkyi peltoja ja siellä täällä jotain rakennuksia. Olin taas suoritusvuorossa kolmas, ja torkuin odotteluajan. Sitten minut lähetettiin kävelemään koiran kanssa tietä eteenpäin, toisella puolen oli tyyni järvi ja toisella puolen peltoa. Miklos tietenkin kyttäsi vain sitä järveä, se kun on uimahullu koira, ja minä äkkäsin kauempana pellolla jonkin omituisen eläimen, jota en tunnistanut. Tuijotin ja tuijotin ja yritin hahmottaa, mikä se oli, niin omituisen muotoinen se oli. Eikä nyt niin kaukanakaan. Puhveli kai?? Kunnes tajusin, että siinähän olikin vain heinäpaaleja kasattuna päällekäin. ;-D

Toissayö oli mennyt parin tunnin unin ja edellinen yö rinkka selässä kulkiessa, joten univaje alkoi olla jo melkoinen, sillä muutenkin illalla huomasin että olin ensin näkevinäni vaikka mitä ja hetken viiveellä tajusin sitten mitä siinä oikeasti oli.

Etsintäalue oli pelto täynnä erilaisia koneita, kontteja, romua ja ylipäätään tavaraa ja pressuja. Alueella kulki ympyränä tie, jolla ohjaaja sai kulkea, ja alue oli siis sekä tuon ympyrän keskellä että ulkopuolella. Koska alue rajautui järvenrantaan yhdestä suunnasta ja koira oli väsynyt, olin aika lailla valmistautunut katastrofaaliseen uimahetkeen.
Valitsin aloituspisteeksi suunnan suoraan poispäin järvestä ja lähetin koiran jämptisti sinne. Miklos tutki aluetta melko hyvin ja kaukanakin kierrellen. Keskialueelta löytyi kontista maalimies, koira tunki sisälle konttiin ja ilmaisi varsin ponnekkaasti. Palkkasin sen muutamalla namilla, nyt oli pakko tsempata tämän suhteen. Toinen maalimies oli kontissa alueen ulkolaidalla, koira kyllä kävi siellä, mutta ei varsinaisesti reagoinut, joten ilmeisesti se ei saanut hajua, tai sitten koko päivän käytännössä palkatta työskentely painoi liikaa. Tätä jälkimmäistä ajatusta oli kuitenkin vaikea uskoa, kun se toisen maalimiehen ilmaisi niin innolla.

Ihan viimeiseksi oli pakko lähettää koira viistosti kohti järveä. Kääk, ajattelin, lähetin koiran, ja kun se oli lähempänä vettä, huusin perään:
- Mieti nyt tarkkaan mitä teet! (Äänensävy: prrrrkele et mene sinne veteen!! mutta eihän niin voinut huutaa)
Tämä aiheutti kovasti naurua katsojissa. ;-D Ja Miklos ei pulahtanut!
Viimeisen koiran suorituksen ajaksi me muut sulkeuduimme pieneen tupaan joka oli sekin täynnä tavaraa.

Koko päivän aikana, joka ikisen suorituksen jälkeen, saimme palautelomakkeen, jossa piti arvioida oma ja koiran suoritus sekä antaa palautetta kustakin osiosta. Näitten lisäksi saimme pitkin päivää kaavakkeita, joissa oli erilaisia kysymyksiä lempiväristä nestekaasun koostumukseen ja ilmanpaineen yksiköihin. Osa kysymyksistä siis oli huuhaata ja osa järkeenkäypiä, ja kysymyskaavakkeita riitti täytettäviksi! Vastasikohan tämä sitten mahdollista kaavakeviidakkoa joka voi tulla vastaan jossakin?

Kello oli lähellä yhtätoista illalla kun pakkauduimme autoomme ja matka jatkui taas. Kuljettaja sanoi, että arvatkaapas montako minuuttia meni että koko auto nukkui! Hmm, tunnustan, minä en edes muista että auto olisi käynnistetty, kun olin jo unten mailla.
Päädyimme takaisin Herttoniemen harjoitusalueelle, jossa oli edessä telttojen pystytys ja muut iltatoimet. Pirun kylmäkin oli jo taas. Ilta-auringon valossa kasasimme kaksi pikkutelttaa ja päätimme tulla toimeen niillä.

Minä ja Miklos jaoimme teltan espoolaisen Päivin ja hänen labradorinarttunsa Seitan kanssa. Laitoimme makuualustat ja -pussit vierekkäin pitkin pituuttaan ja Seita meni jalkopäähän köllöttämään. Miklos ei halunnut tulla samaan telttaan, ja työntämällä ja vetämällä sain sen pungettua pää-päähän keskellemme. Teltan vetoketju kiinni ja unta pollaan! Miklos istui hämärässä kuin tatti paikoilleen jähmettyneenä, ja minun piti jo tarkistaa, oliko sen turkki jäänyt pitkältäkin matkalta teltan vetoketjun väliin kun se ei liikkunut mihinkään. Lopulta se pisti maate niille sijoilleen. Yöllä oli kylmä kuin Siperiassa ja Miklos käpertyi ihan pienelle kerälle kasvojani vasten. Vedin makuupussini vetoketjun kiinni niin että vain parin sentin ilmarako jäi auki, ja pipo päässä hytisin ja sain nukuttua muutaman tunnin.

Herätys tuli kuudelta, ja joka paikkaan särki ja kolotti vielä enemmän kuin lauantaina. Tuntui, että olisin jäänyt jyrän alle kun pe-la-öisen marssin jälkimainingit ottivat vallan.
Söin aamupalaksi näkkäriä ja mustikkakeittoa ja kaakaota. Saimme myös parit kysymyskaavakkeet, jotka oli samat kuin edellisenä päivänä täytetyt. Totesin sen ääneen, ja kun tämä ei aiheuttanut testaajissamme mitään reaktiota, täytimme kaavakkeet vielä kerran. Kysymyksissä oli mm. lempikala, ja muut kuulemma vastasi jotain ahventa ja minä laitoin että L-260 hieroglyfipleko ja betta pugnax. :-D

Sitten lähdimme Vantaan raunioradalle. Minä olin suoritusvuorossa ensimmäisenä. Koira piti laittaa paikallamakuuseen ja tutustua alueeseen itse ensin. Käytössä oli koko harjoitusalue ja 20 minuuttia aikaa. Työskentelyn aikana ammuttiin lukuisia laukauksia, varmaan lippaat tyhjäksi niin ysi- kuin kuusimilliselläkin.

Miklos alkoi reagoida alueen takaosassa yhden pitkänmallisen kasan luona, mutta ei ilmaissut. Reaktiot oli positiivisia, mutta jokin häiritsi koiraa niin, että se ei saanut ilmaistua missään kohdin. Annoin koiralle aikaa työstää, mutta kun asia ei edennyt, niin jatkoimme matkaa. Alueen keskivaiheilla koira ilmaisi hyvin erään kasan päällä. Sitten aika oli käytetty, ja ilmoitin löydöiksi varmuudella elävän henkilön keskialueella ja jotakin epämääräistä taka-alueella. Lisäksi ilmoitin mikä alue oli jäänyt tutkimatta.
Meidät vietiin vähän matkan päähän odottelemaan ”raivaushenkilöstön” työskentelyn ajaksi, ja sitten saimme tulla alueelle uudestaan, aikaa 10 minuuttia. Menin suoraan keskialueelle ja lähetin koiran tutkimaan saman alueen uudelleen, ja kasan päällä se heilutteli ihastuksissaan häntää hetken, sitten sukelsi kasaan sisälle ja hetken päästä haukkui siellä. Tässä oli siis ollut kaksi maalimiestä hyvin lähekkäin, ja katsottiin, ilmaiseeko koira toisen vielä ”uudestaan”, kun toinen on poistettu. Kyllä ilmaisi. Lopun ajan käytin tutkimatta jääneeseen alueeseen, ja kun aika tuli täyteen ilmoitin tuon löydön ja että se alue pitäisi tietenkin tutkia vielä kerran sitten kun tuo uhri oli poistettu. Ja taka-alue pitää tutkia toisen koiran kanssa myös.

Selvisi, että taka-alueella oli mennyt samasta rööristä maan alle kolme henkilöä, jotka alhaalla hajaantuivat eri suuntiin. Eli pienellä alueella nousi kolmen eri henkilön hajut monesta kohdasta ylös, ja tämä oli koiralle niin hämmentävää, että se ei osannut valita minkä ja missä ilmaisisi. Jos olisi odotettu vielä vaan, olisi se ehkä saanut pohdintansa päätökseen, mutta rajallisen ajan kanssa oli toimittava näin.
Itse toimin huonosti, sillä koiran positiivisen reaktion nähdessäni, olisi minun tietenkin pitänyt mennä itse etsimään ja tutkimaan aluetta, eikä vain seistä kaukana katselemassa kuten kokeessa. Muutenkin tämän kohteen tutkiminen meni minulta koetyyliin eikä tositilannetyyliin, väsyneenä en osannut ajatella mitä olimme siellä tekemässä.

Kun etsintätehtävä oli saatu valmiiksi, jatkoin suoritusta CMC:n heppujen kanssa. Minun piti tehdä alueelle INSARAGin kansainvälinen merkintä, jollaista käytetään katastrofialueilla kertomassa paikalle saapuville eri maitten pelastusyksiköille mikä on tilanne ja havainnot milläkin alueella.
Piirsin suorakaiteen ja sen yläosaan kirjoitin GO, eli alueelle voi mennä. Sitten kirjoitin tiimimme nimen eli FRF DOG1, ja sen alapuolelle etsintätyömme aloitus- ja lopetuspäivämäärän. Kellonajat minulta jäi puuttumaan. Suorakaiteen alapuolelle merkitään tiedossa olevien uhrien määrä, mutta se ei ollut tiedossa joten en laittanut siihen mitään. Vasemmalle puolen kirjoitetaan elossa olevien löydettyjen uhrien määrä, niitä oli ainakin kaksi, joista toinen oli haettu pois, ja tämä aiheutti minulle päänvaivaa. Päädyin laittamaan vasemmalle 1 extracted ja sen alle 1 left. Tämä meni ihan tuurilla oikein, juuri niin se pitikin laittaa, tosin pelkillä numeroilla! Oikealle puolelle ruutua merkitään menehtyneitten uhrien määrä, mutta koska en ollut varma johtuiko Miklosin epämääräinen reaktio elävistä uhreista vai mahdollisesti päiväkausia muhineista kuolleista rotista, ruuasta tms, niin laitoin oikealle puolen vain 1 suspicious.

Muistelin, että merkinnän ympärille vedetään ympyrä kun kyseisen tiimin kaikki resurssit on käytetty, ja koko merkinnän poikki vedetään vaakaviiva, kun kohde on viimeistelty ja sinne ei enää palata. Tai toisin päin. Taisin sitten sen ympyrän siihen piirtää vielä.
CMC:n tarkkailija kysyi, oliko alueella mitään erityistä huomioitavaa, sillä suorakaiteen yläpuolelle tulee merkinnät siitä (hazards/risks). Mielestäni ei ollut, ja vähän tämä jälkeenpäin nauratti, kun toistakymmentä laukausta kuuluu ”lähi-idässä” mutta kun ne on niin osa meidän normaaleja rauniotreenejä, niin ei niihin osannut reagoida! Sain kehuja merkinnästäni, oli ollut melko lähellä oikeaa ja selkein tehdyistä. :-)

Lopuksi oli vielä yksi FRF-testiin kuuluva osio eli oman koiran kantaminen 100 m, sillä välin kun seuraava koirakko oli jo suorittamassa omaa etsintätehtäväänsä. Ei muuta kuin reippaasti koira syliin ja liikkeelle. Niin oli testiosiot ohi meidän osaltamme! Oli mukavaa päästä seuraamaan muitten suorituksia, etenkin kun ne oli todella hienoja ja mallikkaita niin koirien kuin ohjaajienkin osalta! Todella hienosti ohjaajat osasivat koiriensa reaktioita tulkita, olin todella vaikuttunut!

Oli Mikon 7-vuotissynttäripäivä, ja Päivi antoi sille lahjaksi annospussin jotain ihanaa kosteaa koiranruokaa. Miklos oli kuin olikin yön aikana lämmennyt Seita-labradorille, ja meni ihan itse nuuhkimaan sitä ja heilautteli ylväästi sille häntäänsä pariin kertaan (se on jo tosi paljon Mikolta!). Mikä ihme Mikkoa viehättääkään noissa yksinkertaisissa noutajatytöissä?? Koirat tuli tosi hyvin toimeen keskenään koko testin ajan, nytkin jätimme bordercollie-uroksen Lakun ja Mikon sekä Seitan kaikki vierekkäin samaan penkkiin kiinnitettyinä odottelemaan rauhassa kun seurasimme viimeisen koirakon suoritusta radalla. Mikon ja Lakun hihnatkin meni solmuun, mutta pojat otti rauhallisesti.

Kun kaikki oli saaneet osuutensa valmiiksi, seurasi yleistä hässäkkää ja seurustelua jonka jälkeen siirryimme Hki-Vantaan lentokentälle varustevarastolle. Purimme varusteet, palautimme ne ja vaihdoimme omat vaatteet ylle. Sillä aikaa kun testin tarkkailijat kokoontuivat tekemään päätöksensä, me testattavat koostimme heille oman palautteemme testistä, sekä annoimme käytännön kommentit myös testikäytössä olleen teltan suunnittelijoille.

Sitten aloimme saada henkilökohtaisia palautteita. Koiraa ja koiran kanssa toimimista koskevan palautteen saimme pelastuskoirakoetuomarin johdolla, ja omaa persoonaa koskevan palautteen saimme CMC:n tarkkailijoilta. Viime vuonna tuo palaute oli mielestäni yllättävän henkilökohtaista, joten tänä vuonna osasin jo varautua siihen. ;-) Minun ja Miklosin koirakkona toimimista koskeva palautteemme oli varsin kriittistä ja siinä kiinnitettiin huomiota heikkouksiimme ja olikin hyvä saada tietää, mihin pitää kiinnittää enemmän huomiota. En lainkaan odottanut sitä, mutta yllättäen saimme myös kommentin ihan pätevä pari, hyväksytty! Minua henkilönä koskeva palaute oli pelkästään positiivista, ja sellaista on minusta aika kiusallista kuunnella. ;-)

Niin siis kävi, että sekä minut että Miklos hyväksyttiin tässä testissä! Tämä uutinen ihan mykisti hetkeksi. Sain kuulla, että kolme koirakkoa hyväksyttiin nyt, upeaa! Lähdimme yhdessä porukalla vielä syömään (ihan ravintolaan eikä enää pussiruokaa) ennen kotimatkaa.
Hyvillä mielin ja rättiväsyneenä ajelin kotiin, ja niinhän siinä kävi, että kun todellisuus iski ja väsymys ja liikutus otti vallan, niin kyynelet vaan valui. Kotona odotti sauna kuumana, kipusimme Mikon kanssa molemmat lauteille istumaan ja lämmittelemään. Sitten menin nukkumaan, puoli kuudelta illalla, ja heräilin useaan otteeseen kun tapahtumat kelautuivat läpi päässä. Yön nukuin rauhallisesti ja maanantai-aamuna heräsin kokonaisvaltaiseen kolotukseen, jalkoja koski niin että liikkuminen oli todella tuskaista. Kutsuin Mikon tyttikset illaksi kakkukahveille.

Monta päivää meni tämän tapahtuneen sulattelussa. Tämä saavutus oli enemmän kuin koskaan olin uskaltanutkaan kuvitella. Ikinä.

Miklos jaksoi suoritukset hyvin ja liikkui upeasti mitä vaikeimmillakin alustoilla, koko testin ajan. Se oli myös kuulolla koko ajan: tuli kutsusta luokse, oli hyvin ohjattavissa ja teki luotettavat paikallaolot kun niin vaadittiin. Se mitä jäin kaipaamaan, on se röyhkeys mitä sillä on nuorempana ollut. Oliko se nyt liiankin kuuliainen?

Nyt odottelemme vielä lääkärin- ja eläinlääkärintarkastuksia niin minulle kuin Mikollekin. Vaikkemme ikinä pääsisi tai ehtisikään ulkomaanmissioille mukaan, niin on jo todellinen kunnia olla katsottu tämän arvoiseksi.

Kaksi FRF-tasontarkastuskoetta nyt käyneenä, en voi kuin ihailla kuinka suuri määrä vapaaehtoisia oli mukana järjestelyissä. Maalimiehiä oli mukana varmaan useampia kymmeniä. Lämpimät kiitokset kaikille heille ja myös testin suunnittelijoille ja toteuttajille.