Parin päivän sisään saatiin hirmu paljon hälytreeniä Mikon kanssa. :-D Ensin illalla ajelimme Ämmässuon liepeille Espoon järjestämään harjoitukseen. Hyvät treenit, kiitos!

Aloitimme Mikon kanssa tienvarsietsinnällä. Lunta oli haaroihin asti ja minulla oli jäänyt "säärystimet" (ne sellaiset, jotka estää lumen menon kenkiin sisälle) kotiin, joten hirveästi en sitten tieltä poikennut kahlailemaan. Mikko sai tien vasemmalta puolelta (josta enimmäkseen tuuli) muutamasta kohdasta melko voimakasta hajua, mutta mitään sieltä ei löytynyt - tai no, mitään muuta kuin tuoreita jälkiä ja tuoreita maalimiesten piiloja. ;-)

Paluumatkalla keskityimme tien toiseen puoleen. Taas samassa kohtaa Miklos ilmaisi voimakkaasti hajua tien toiselta puolen, ihan kuten aiemminkin. Sitten yhdessä muussa kohtaa se jälleen kipaisi tien toiselle puolen etsimään ahkerasti, samassa paikkaa kuin aiemminkin. Lopulta kun mitään ei löytynyt, äkkäsin, että siinä kohdin oli aika jyrkät kallionrinteet tien molemmin puolin. Ehkä haju pyöri siinä jotenkin, vaikka minun mielestäni oli selkeä sivutuuli sillä hetkellä oikealta vasemmalle? Laitoin koiran etsimään sille puolen tietä, jonne se ei lainkaan halunnut mennä, ja koira löysi jäljen jota seurasi lyhyen matkaa rinnettä ylös ja nopeasti sieltä sitten kuuluikin haukku. :-D
Taas saatiin hyvää oppia että ne hajut tosiaan voi kulkeutua kovin oudosti, vaikka itsestä tilanne tuntuisikin täysin selvältä.
Toinen maalimies oli ollut myös sillä puolen tietä, hyvin lähellä tätä löytämäämme, ja koira ei ollut saanut siitä mitään hajua ohi kulkiessaan.

Hetken odottelun jälkeen pääsimme "Turvapuistoon" seuraavaan harjoitukseen. Puistossa esiteltiin erilaisia vaaratilanteita, ja siellä oli lukuisia aidon kokoisia ja näköisiä nukkeja kuka missäkin "pulassa". Mm. katolta tippuneen lumikasan alta sojotti raaja.

Miklos ilmaisi aika pian sellaisen pitkulaisen "turbiinin" tai raketin näköisen ison putkilon. Menin kurkkimaan reiästä sisälle ja siellä näkyi nukke. Kiersin ja kurkin toisen päädyn reiästä sisälle, siellä näkyi maalimies myttynä huovan alla. Aikani huudeltuani sain hänet hereille ja Mikkokin tuli siihen haukkumaan ja saatiin maalimeis otettua ulos sieltä. Laitoin Mikon vielä etsimään siitä ihan lähettyviltä lisää, ja sitten jatkettiin matkaa.

Seuraavaksi Mikko alkoi ilmaista pientä rakennusta, kovin sinnikkäästi. Kun en löytänyt mitään järjellistä hajun lähdettä siitä rakennuksen ympäriltä, niin uskottava oli, että haju tulee sen sisältä. Ovet avautuivat "liukumäkeen": lattia oli jäässä ja hyvin hyvin liukas. Edessä oli myös kulkemisen estävä portti. Aikani pähkäiltyämme päätin olla menemättä pidemmälle koska riskit oli liian suuret - nythän ajattelin että olin liikkeellä vain kartturini kanssa. Ilmoitin että siellä on elävä ihminen jossain.
Järjestäjät neuvoivat kohtuu turvallisen tavan mennä luiskaa alas jos haluan todella mennä etsimään ukon Mikon kanssa. Koirahan sinne kovasti oli koko ajan menossakin. Pääsimme kuin pääsimmekin liukkaan jäisen luiskan alas, ja vastassa oli pitkulainen matalahko halli, jonka lattia oli kokonaan jäätä. Mikko oikeastaan jäljesti hitaasti mutta varmasti reitin maalimiehelle, joka oli kääriytynyt muoviin ja makasi maassa. Iloinen ilmaisu ja kaikki hyvin. :-)

Takaisin ulkona Miklos ilmaisi hajua erään korkean rakennuksen seinustalla ja olisi kovasti halunnut kiivetä ritiläportaita ylös. Tämä oli kuitenkin kiellettyä katolta tippuvan lumen takia. Jatkoimme eteenpäin ja Miklos päätyi ilmaisemaan raksakontissa joka toimi pukuhuoneena. Yhdessä kontin pikkukopperossa se kiipesi seinää pitkin ylös ja haukkui kovasti. En pystynyt paikallistamaan maalimiestä siinä, mutta varmaa oli, että haju tuli siihen. Maalimies oli aidatun alueen ulkopuolella ja tuuli toi hajun tälle kohdin. Koira oli ihan oikeassa; aita vain oli rajoittanut minun ajatusmaailmaani!

Lopuksi saimme tietää, että siellä avaruusraketin/turbiinin sisässä oli ollut kaksi maalimiestä, ja Miklos oli ilmaissut niistä ensin toisen ja kun minä ohjasin sen toiseen päätyyn niin se ilmaisi sen toisen joka sitten otettiin sieltä pois. Toinen maalimies oli piilotettu turbiinin potkuriin niin, ettei hän näkynyt kummankaan pään aukoista. Ovelaa! Ja opettavaista.
Kotiin palasin joskus yhden aikaan yöllä, mutta oli todella mukava ja antoisa ilta - kiitos taas espoolaisille!

Seuraavaksi oli vuorossa Hesan oman hälytysryhmän harjoitukset, joissa olin Mikon kanssa suorittajana (hälytysryhmämme on jaettu kolmeen osaan, joista yksi järjestää harjoituksen kahdelle muulle). Paikkana oli Hakkila ja tiedossa oli taajamaetsintää teollisuusalueella. Minä ja suunnistajani saimme seuraksemme ei-koiraihmisen, joka tuli tutustumaan koirien kanssa tehtäviin etsintöihin. Etsinnän lomassa keskustelimmekin paljon koiran käytöstä ja sen ominaisuuksista ja taktisesta toiminnasta.

Saimme alueemme ja teimme suunnitelmamme. Kehyskertomuksen mukaan kaksi kadonnutta henkilöä oli lähtenyt Paville tanssimaan, mutta ei siellä ollutkaan ollut tansseja. Auto oli hylättynä Pavin parkkipaikalla. Siirryimme autolla Pavin tanssilavan alueelle ja näimme auton. Laitoin Mikolle etsintäreleet päälle ja kytkin sen pitkään liinaan. Vein Mikon autolle, kuskin ovelle ja osoitin maahan ja annoin jälki-käskyn. Ajattelin kokeilla, pystyisikö se ottamaan jäljen autolta - ja ainakin se varmaankin saisi kadonneen henkilön ominaishajun tästä, mikä saattaisi auttaa etsittäessä kaupunkialueella jossa liikkuu paljon ihmisiä.

Parkkipaikan maa oli kovaa jäätä, jota ei ihmisen askellus murra. Lisäksi reitti parkkipaikalta pois johti valtavaan ja syvään vesilammikkoon. Muualla parkkipaikan ympärillä oli syvää, koskematonta lunta. Miklos kiersi autoa nenä maassa kuskin ovelta takaluukulle ja toiselle etuovelle. Se etsi jälkeä voimakkaasti, ja siis keskittyi siihen tallatulle alueelle. Selvästi auton ympärillä oli häärätty useamman kerran ennen kuin siitä oli mihinkään lähdetty.

Kovan yrittämisen jälkeen ei selvää pois johtavaa jälkeä siitä sitten kuitenkaan noussut. Parkkipaikan laidassa oli tyhjä mehutölkki, ja vein Mikon sen lähettyville - Mikko nuuskaisi sitä ohimennen mutta ei ollut kiinnostunut. Ei ollut siis saman henkilön jättämä joka oli ollut autolla. ;-)
Lähdimme tekemään normaalia kävelytiepartiointia siitä sitten. Kiertelimme kaikki meille annetun alueen jalkakäytävät ja ulkoilureitit. Koska kyseessä oli teollisuusalue, oli kaikki tontit suljettu kiinni olevin portein, ja koska olimme vain harjoituksessa, emme menneet yksityisalueille.
Yhdessä kohtaa Miklos reagoi kovasti jyrkähkön kallionseinämän päälle päin. Koska juuri siinä ei ollut hyvää reittiä ylös, jatkoimme jyrkänteen ohi tarkoituksena katsoa pääsisikö muuta kautta. Kun olimme ohittaneet jyrkänteen, löytyikin jyrkänteen päälle vievä pihatie - siellä kallionjyrkänteen päällä oli siis asuintalo, jossa oli auto pihassa ja valot päällä. Eli kyllä siellä oli elämää, mutta ei meidän maalimiestämme.

Kun olimme saaneet alueemme haun päätökseen, tuloksetta, saimme jatko-ohjeen lähteä kulkemaan isompaa autotietä Lahdentien alitse. Kuljimme tien laitaa, jalkakäytävää ei ollut kummallakaan puolen ja autoja suhasi ohitse vähän väliä. Miklos sai hajun bussivarikolta, mutta emme saaneet lupaa mennä sinne, vaan jatkoimme taas sitä tien laitaa eteenpäin.
Yhtäkkiä Mikolla oli suussaan musta sormikas, jota se kovasti ojenteli ja nosteli minulle palkan toivossa! Itse asiassa minä en tätä heti edes huomannut, mutta valpas karttuni kyllä äkkäsi sen, samoin vieraamme. Vähän epäilin kyllä, mutta kehuin koiran ja palkkasin sen. Sitten jatkoimme tien laitaa pitkin (siinä kyllä näkyikin joku kulkeneen ihan asfaltin ja tien posken jäistä reunaa myöten) eteenpäin. Saavuimme lopulta isolle ja vilkkaalle tielle, ja saimme ohjeen lähteä kulkemaan ja etsimään sitä pitkin eteenpäin. Nyt pääsimme kulkemaan leveää jalankulku- ja polkupyöräväylää pitkin, eikä enää tarvinnut jolkotella autojen seassa.

Miklos tossotti edellä eteenpäin kaikessa rauhassa. Mitään muita roskia tms se ei suuhunsa nostellut vaikka niitä kyllä oli tarjolla. Kesken kaiken Mikon nenä ilmoitti, että vasemmalta tulee hajua. Mikko näytti, että se haluaa mennä vilkkaan autotien ylitse sen toiselle puolen. No sinnehän sitten oli mentävä, tosin siellä ei ollut mitään jalkakäytävää tai levennöstä vaan vain suoja-aita, ja sen takana melko jyrkkä pudotus alarinteeseen. Miklos juoksenteli vähän edestakaisin siinä rinteessä, mutta ei saanut hajun päästä enää kiinni. Minusta oli muutenkin tosi uskomatonta, että se oli niin selvästi saanut hajun vilkkaasti liikennöidyn autotien "lävitse" - luulisi, että autot aiheuttaisivat aikamoisen pyörteen hajuihin ja ilmavirtauksiin!
Jatkoimme kuitenkin parisenkymmentä metriä tien sillä puolen, niin, että Miklos kulki lumipenkan päällä - ja sitten se alkoi uudestaan saada hajua alarinteestä, ja silloin mekin näimme sen - siellä oli alhaalla metsikössä pari telttaa pystyssä. Muutama fillarikin nojasi puunrunkoihin. Siellä asui Metsien Mies. Totesimme kartturini kanssa, että emme menisi tuonne tutkimaan sen tarkemmin. Ja siinä eteenpäin kulkiessamme ehdin juuri heittää vitsinä, että no, eihän siellä olekaan ketään kotona, kun Miklos kiskaisi liinan kireäksi ja halusi syöksyä rinnetta alas. Kun en sitä laskenut, se alkoi vinkua ja ujeltaa ja haukkua. Enää ei ollut mitään epäselvyyksiä: olimme tulleet voimakkaaseen hajukiilaan ja Metsien Mies OLI kotona!

Jatkoimme kuitenkin matkaa, koira sai kehut ja palasimme takaisin kävelytielle tien toiselle puolen. Olipa oikeasti hienoa nähdä, miten koiran nenä todella toimii, ja miten se erottaa hajut pyörteissäkin!

Kuljettuamme melko pitkän maktaa tätä tietä, saimme johdolta ohjeen kääntyä oikealle ja tutkia sen tien varrella oleva metsikköinen alue. Pistin Mikon kulkemaan penkan puolelle ja jatkoin itse jalkakäytävää eteenpäin, toiveena että koira nostaisi jäljen jos sellainen kulkisi kävelytieltä metsään. Ja niin kävikin! Annoin kartturille ja vieraallemme ohjeen jatkaa kävelytietä eteenpäin nii nettä näköyhteys meihin koko ajan säilyy, ja lähdin itse kahlaamaan raskaaseen ja syvään lumeen koiran perässä.
Miklos reppana halusi aluksi tutkia jokaisen askelen oikein tarkkaan. Se olisi oikeasti halunnut haistaa askeljälkeä, mutta kun jäljen tehneen henkilön jalka oli uponnut lumeen puoleen väliin reittä saakka, loppui Mikolla ulottuvuus kumartua niin syvälle lumen sisään, että se olisi yltänyt pohjalle saakka. Sinnikkäästi se kuitenkin teki vain nenällä töitä, sen sijaan, että olisi katsonut minne jäljet johtavat. Minä kahlasin Mikon perässä ja siinä sitä mentiin. Kun eteneminen oli äärimmäisen hankalaa lumen tolkuttoman määrän takia, vaihdoin konttaamiseen. Konttaamalla paino jakaantuu tasaisemmin ja ei uppoa niin syvälle lumeen. Tämä oli kartturia kovasti naurattanut. :-D

Mikko kömpi syvässä lumessa siis edellä, ja minä konttasin perässä. Sitten yhtäkkiä tajusin, että jäljen tehnyt henkilö oli myös kontannut: housujen polven kankaan rypyt näkyi lumessa selvästi! Olin varma, että olemme oikean henkilön jäljillä. Kukaan muu kuin pelastuskoiraharrastaja ei voi tehdä tällaista, ja vielä ihan huvikseen! Lumi upotti aina vaan, nyt kainaloita myöten joten siirryin konttaamisesta kyynärpääryömintään. Se helpotti etenemistä hurjasti, mutta on se vaan rankkaa!

Edessä päin Miklos jo haukkui maalimiehellä, ja minä huohottaen ja kieli vyön alla roikkuen pakersin eteenpäin upottavassa, raskaassa hangessa. Välillä oli pakko huilata ja huutelin koiralle kannustushuutoja (kuulin maalimiehen kihertelevän naurusta). Miklos haukkui, tuijotti minua kuin moittien "Mikä kestää??" ja haukkui taas. Haukun kuullessaan aina valpas kartturini Lauri oli lähtenyt kirmaamaan "kuin vuorikauris" suorinta tietä ääntä kohti, ja vähintäänkin yhtä kovasti puuskuttaen saavuimme löydölle jotakuinkin yhtä aikaa. Kadonnut henkilö oli kunnossa, koira sai palkkaa ja kehuja, ja johto varsinaisen läähätysviestin löydöstä. ;-D

Kävelimme yhdessä maalimiehen kanssa takaisin johtopaikalle, ja saimme kuulla, että olimme kulkeneet koko matkan samaa reittiä kuin hän! Ja se musta sormikas, jonka Miklos oli nostanut tien poskesta, oli hänen tiputtamansa! Muita esineitä hän ei ollut matkan varrelle tiputellut. Aika hyvin!! Ilmankos koira kulki tätä reittiä niin tyytyväisen oloisena, kyllä siellä varmaankin jokin hajujälki oli vaikka muitakin ihmisiä oli teillä kulkenut.

Jälleen oikein hyvät treenit, ja tuli oikein hyvä mieli. :-D