Kävimme tänään Miklosin kanssa Mevetissä Lotan luona rokotuksissa ja tarkastuksessa. Koska olin hyvissä ajoin liikkeellä, kävimme ensin kävelylenkillä ihastelemassa kesän saapumista kaupunkiin.

Aluksi Mikko hökelsi ja oli innokas ja kuljimme hiekkateillä ja pehmeillä alustoilla. Sitten siirryimme puhtaalle ja vastapestylle jalkakäytävälle.

Raaps, raaps, raaps.

Masentava ääni! Minä luulin, että se oli jo kadonnut! Minä olen oikeasti luullut, että Mikon syksyllä 2006 vammautunut oikea etujalka ei enää laahaa maata. Talvella ääntä ei kuule, eikä pehmeillä alustoilla eli hiekkateillä tai metsässä. Ja mehän olemme olleet täällä maalla nyt vuoden verran. Ne vähät mitä olemme asfaltilla kulkeneet, on olleet jossain treeneissä yms, jossa koira on innoissaan ja hypähtelee. Raaps raaps raaps esiintyy vasta kun koira kulkee rauhallisesti, tasaisesti hölkäten.

No nyt viimeistään voin menettää toivoni että se jalka vielä jonain päivänä kuntoutuisi ennalleen. Ei niin tapahdu ikinä. Viime syksynä eli kolme vuotta loukkaantumisen jälkeen totesin kuitenkin suuren parannuksen: Miklos ei ole enää kompastellut ja kaatuillut esim. metsässä juostessaan samalla tavoin kuin parin vuoden ajan loukkaantumisen jälkeen. Siihen on tyytyminen!

Hyvääkin päivään kuitenkin mahtui. Löysin Mikolta kyhmyn rintakehästä rintalastan vierestä. Lotta otti siitä ohutneulanäytteen ja se on hyvälaatuinen lipooma.