Koska Miklos ei enää pysy uuden talomme tontilla vaan hipsii siitä naapurin puolelle (eikä koira-aitaus ole vielä valmis), niin kasvihuoneella käydessämme laitan Mikon tyynesti pitkään hihnaan ja puuhun kiinni. Tänään sitten sattui erikoinen juttu. Mikko oli kytketty vakituiselle paikalleen varjoon, ja minä puuhailin kasvimaalla. Havahduin pieneen piippaukseen: Diisu seisoi minun ja Mikon puolivälissä ja vinkui hiljaisella äänellä, en ole koskaan kuullut sen pitävän sellaista ääntä.

Kun käskin Diisun olla hiljaa vaan, se tuli luokseni asti ja piti samaa ääntä. Minä ajattelin että hitto jos se rupeaa tuollaiseksi turhasta vinkujaksi ja hätistin sen pois kasvimaalta. Kun keräsin kimpsut ja kampsut ja lähdin liikkeelle, näin Pöpösen istuvan ison kuusen vieressä katsellen vuoroin sinne ja vuoroin minua. Miklos oli aiemmin kaivanut kuoppaa kuusen alla, ja vasta ihan lähellä näin että se oli yhä siellä, syvällä kuusen alaoksien alla, ja tarkempi tutkimus paljasti että sillä oli iso oksa jumissa turkissa koko kyljen mitalta, eikä se päässyt liikkumaan lainkaan. Siinä se kyhjötti, ihan jumissa.

Tällä välin Diisu oli jättänyt niin minut kuin toiset koiratkin (mitä se ei normaalisti koskaan tekisi!) ja lähtenyt isäni luokse toiselle tontille, ilmeisesti hakemaan apua, kun minä en ollut sen avunpyyntöyritystä ymmärtänyt! Pöpönen taas ei varmaan kerta kaikkiaan uskaltanut lähteä yksin mihinkään, kun ei Mikkokaan tule. Mutta oli se kyllä liikkistä kun tajusin, että Diisu yritti hakea apua. Sehän hankittiin myös Mikolle apulaiseksi sitten tulevaisuutta ajatellen. :-)

Ja mitäs itse Mikko tuumasi tapahtuneesta? Se ei mitään apua vinkunut, kunhan odotti tyynesti paikoillaan. Kauankohan se olisi siellä ollut ihan hiljaa?