Hyvää on se, että Mikko on alkanut sopeutua kotikoiran elämään. Välillä se selvästi tylsistyy, mutta enimmäkseen on jo sopeutunut kotona oleiluun ja vähäiseen liikkumiseen.

Mikosta on tullut töitten loppumisen jälkeen todella itsepäinen. Aiemmin se teki töitä ruokansa eteen, mitään ei oikeastaan tullut ilmaiseksi. Nyt ruoka ilmestyy nenän eteen kaksi kertaa päivässä ja lisäksi koko joukko herkullisia luita ajanvietteeksi. Kylkiin onkin ilmestynyt ylimääräistä rasvakerrosta ajanvieteherkuista ja vähäisestä liikkumisesta johtuen, ja nyt sitä sulatellaan pois. Herkkuja on vähennetty ja ruoka-annoksia pienennetty tuntuvasti. Toivottavasti kasvihuone ja ryytimaa alkavat pian tuottaa muutakin satoa kuin salaattia, jotta Mikko saa kevyttä rouskuteltavaa.

Mikko tassuttelee ympäri tonttiamme omaan tahtiinsa. Jos sitä kutsuu ja sillä on joku juttu justiinsa kesken, häntä vaan heilahtaa kuittaukseksi, mutta kestää aikansa ennen kuin mitään tapahtuu. Ja sittenkin kun tapahtuu, niin luoksetulo tapahtuu verkkaisesti, ei ole mitään kiirettä, ja jos matkan varrelle osuu joku hyvä haju, niin siihen voi kaikessa rauhassa pysähtyä tutkimaan. Raivostuttavaa!

Tässä yhtenä päivänä Mikko mennä tossotti terassilta pihalle, pysähtyi, kääntyi minuun päin sen nnäköisenä että sattuu, ja nosti vasenta etujalkaa ilmaan. Sitten se nosti oikeaa takajalkaa, sitten taas vasenta etujalkaa, sitten oikeaa takajalkaa ja lopulta molempia samaan aikaan - tässä vaiheessa minä olin jo juossut sen luokse, istumaan sen viereen maahan juttelemaan. Mikko nuoli kasvojani ihan kuin olisi halunnut vakuuttaa, että kaikki on hyvin ja syytä huoleen ei ole.

Tämä oli askel taaksepäin. Nyt pitää taas katsoa että liikunta on entistäkin rauhallisempaa ja rajatumpaa. Kuumien päivien uimareissua en millään raaskisi kuitenkaan jättää pois.