Täytyy sanoa, että aika paljon painetta ja paskapuhetta mahtui tähän prosessiin. Uskomatonta, miten jo ennalta eräät ilmoittivat, että Suomesta ei löydy yhtään kansainvälisen tason rauniokoiraa eikä yhtään paikkaa, missä voisi harjoitella. Minulle soitettiin ja yksityiskohtaisesti kerrottiin, mitä vikoja ja heikkouksia kussakin joukkueen koirakossa oli ja annettiin ymmärtää, että tällä joukkueen kokoonpanolla emme siis voisi pärjätä. Katson kuitenkin onnistuneeni ryhmänjohtajan tehtävässä sikäli, että joukkueen jäsenillä ei ollut tietoa noin 95 %:sta koko hulunmyllystä ja paskapuheista. He sentään saivat keskittyä rauhassa.
Kaikesta ympärillä vellovasta hämmennyksestä (jonka siis aiheuttivat muut kuin joukkueeseen valitut henkilöt) huolimatta treenit sujuivat hyvässä hengessä ja joukkueen jäsenet olivat hyvin motivoituneita. Oli upeaa nähdä, miten he oikeasti olivat treenanneet ja panostaneet ja petrasivat suorituksiaan kesän kuluessa.
Matkaan päästiin lopulta yhden koirakon vajeella ja varakoirakko lähti matkaan puolen vuorokauden varoitusajalla saapuen Prahaan Tsekkeihin vuorokauden muuta joukkuetta myöhemmin. Hikiset paikat oli kyllä tuon ensimmäisen vuorokauden ajan kun sain jännittää, saadaanko varakoiraa matkaan ja pääsemmekö osallistumaan kilpailuun. Eipä siinä voinut mitenkään keskittyä suorituksiin vielä!
Kun koko joukkue oli paikalla alkoi se kilpailusuorituksiin valmentautuminen toden teolla. Keskiviikko-iltana kävimme paikallisessa puistikossa harjoittelemassa tottelevaisuuden ryhmäliikkeitä, mutta siitä ei tullut mitään kun ohjaajat vaan kikatteli eikä keskittymistä löytynyt. Ihan perseelleen siis meni, kirjaimellisesti kun vielä yksi koiranohjaaja vetäisi jyrkän rinteen liukumäkeä alas. Hetken päästä hän vielä vetäisi spagaatin koirankakkaan (kesken ryhmäliikkeen). Ei auttanut kuin suosiolla jättää treeni tekemättä.
Torstaina kävin ilmoittautumassa toimistossa ja saimme 15 minuuttia aikaa harjoitella kentällä tottelevaisuutta ja ketteryyttä. Illalla oli ryhmänjohtajien palaveri, joka oli jälleen iloinen kielten sekamelska, kun kysymyksiä ja vastauksia esitettiin englanniksi, saksaksi, rankaksi, tsekiksi ja italiaksi (ainakin). Suoritusvuorot arvottiin ja Suomella kävi paska tuuri, sillä saimme kumpaankin osuuteen päivän viimeisen ajan, kuumaan aikaan siis. Päivän virallinen osuus päättyi MM-kilpailujen avajaisiin.
Ilman viiletessä kävimme vielä hotellin läheisellä terassilla nauttimassa iltapalaa koirien kanssa. Sain tekstiviestin eräältä vuoden 2010 Italian MM-kisojen järjestäjältä, hän kysyi, missä tiimimme on, hän tulisi moikkaamaan. Hän majoittui 26 km päässä olevassa kaupungissa ja olin todella otettu, että sen sijaan että hän olisi liittynyt maanmiestensä joukkoon, hän halusi tulla tapaamaan meitä. Odotin 1-2 henkilöä saapuvaksi mutta yllätykseksemme paikalle kurvasikin kokonainen joukkio alppipelastajia! Hetken päästä koko tyhjän ja hiljaisen Zatecin katu raikasi iloisesta rupattelusta. Keittiö oli jo mennyt kiinni mutta ystävällinen hovimestari lupasi, että keittäjä voisi tehdä nälkäisille miehille vielä voileivät. Miesparka taisi katua lupaustaan hetken, kun alppipelastajat tilasivat saman tien 17 valtavaa toastia!
Illalla nukkumaan käydessäni kävin mielessäni läpi tulevaa suoritusta, askel askeleelta, sana sanalta. Nukahdin seuraamiskaavion lopussa ja herätessäni jatkoin seuraavasta ryhmäliikkeestä.
Perjantaina meillä oli ensimmäinen suoritus iltapäivällä kuumimpaan aikaan. Vietimme aamupäivän kisastadionilla seuraten muitten ryhmien tottelevaisuus- ja ketteryyssuorituksia. Ilma oli välillä siedettävä, välillä tuskaisen kuuma, tuntui kuin kuumaa ilmaa olisi hehkunut suoraan maasta ylöspäin. Moni näytti ottaneen mallia Suomen viime MM-joukkueen suorituksesta, jolla tehtiin muistaakseni ko. kisan 2. paras tottis-kettis-suoritus (ja voitettiin maailmanmestaruus), mutta monissa suorituksissa oli viety ryhmänjohtajan rooli liian pitkälle. Säännöt sanovat, että rj ohjaa ryhmäliikkeet ja siirtymiset yksittäisliikkeisiin mutta tuomari ohjaa yksittäisliikkeet. Monissa joukkueissa rj kuitenkin huseerasi myös yksittäisliikkeissä. Minä piirsin ja piirsin ja suunnittelin, miten teemme siirtymsiet paiaksta toiseen jne.
Tämä oli lopullinen suorituksemme.
Japanin joukkue teki pitkälti siihen tyyliin miten minäkin olisin halunnut halunnut tehdä ja kun Japani sai päivän parhaat pisteet, 162 p. päätin, että toimin kuten olin suunnitellutkin.
Raunioilta tuli myös tulostietoja: Slovenian kova joukkue oli saanut täydet pisteet raunioetsinnästä! Tuli sellainen olo, että peli oli jo pelattu, siinä oli jo voittajat.
Odottaessamme omaa vuoroamme alkoi sataa, tuli ihan kaatosade. Sade kuitenkin lakkasi ennen meidän suorituksen alkua ja ilma tuntui raikkaammalta ja hyvältä. Tottelevaisuus- ja ketteryyssuorituksemme sujui hyvin. Kahdessa ryhmäliikkeessä tuli pari isompaa virhettä joista seurasia isohkoja pistemenetyksiä, mutta siitä huolimatta teimme päivän toiseksi parhaan tuloksen, 161 p. Suorituksemme jälkeen Slovenian joukkueen jäsenet tulivat hämmästellen kysymään, mistä pistemenetyksemme johtuivat. He ymmärsivät kyllä isoista virheistä tulevat pistevähennykset, mutta eivät sitä, mistä ne loput 30 p. lähtivät. Sitä he eivät ymmärtäneet. Paineita oli siis muillakin kuin meillä, enetenkin kun heillä oli alla täydet pisteet raunioilta!
Suorituksen jälkeen alkoi valmistautuminen seuraavan päivän raunio-osuuteen. Istuimme vielä myöhään illalla taktiikkapalaverissa.
Lauantaina sain aamulla tietää, että Slovenian joukkue oli epäonnistunut tottelevaisuudessa saaden vain 138 p. Kerroin tämän tiedon yhdelle joukkueen jäsenelle mutta päätimme, että jos saan muita tietoja, en kerro niitä kellekään ettei kukaan ala laskea pisteitä ja keskity muuhun kuin oleelliseen. Ajoimme raunioille hyvissä ajoin. Kundit veisti puusta lipputangon ja alppipelastajat veivät siniristilipun liehumaan katsomon yläreunalle. Suoritusvuoromme alkua odotellessamme keskittyminen oli huumaavaa. Koirakot oli toimintavalmiudessa takanani ja minä vuoroin en pystynyt olemaan hetkeäkään paikoillani vaan ramppasin edestakaisin ja vuoroin seisoin paikoillani silmät kiinni ja kävin mielessäni läpi etsintätaktiikkaa. Meitä ennen oli suorituksensa tehnyt Japanin ja Italian joukkueet, jotka kumpikin epäonnistuivat. Odottaessamme omaa vuoroamme oli raunioilla ranskalaiset, jotka ovat ammattilaisia ja yleensä aina vievät voiton raunioilla, niin joukkue- kuin yksilökisoissakin. Kun he tulivat pois ja kysyin, menikö hyvin, he puistelivat päätään pettyneinä ja toivottivat meille parempaa onnea. Ei luvannut hyvää!
Meidät huudettiin suorituspaikalle. Johdin joukkueen riviin raunioitten laidalle yleisön eteen, esittelin heidät ja etsintäalue esiteltiin minulle. Sen jälkeen kerroin käyttämämme etsintätaktiikan kuten olin sen etukäteen suunnitellut ja käynyt mielessäni moneen kertaan läpi. Tuomari ilahtui aivan erityisesti, kun ojensin hänelle oman radiopuhelimen, jotta hän voisi kuunnella keskustelujamme.
Aloitimme suorituksen suunnitelmamme mukaisesti siten, että alueelle meni kaksi koira ja minä. Noin viiden minuutin jälkeen kolmaskin koira lähti työhön. Ensimmäinen 10 minuuttia kului ilman löytöjä. Pientä reaktiota oli yhden talon kulmilla, mutta ei mitään selkeää. Talosta puuttui lattia, siellä oli alhaalla suuri kellari, jonne koiran olisi pitänyt mennä kapeaa puulankkua pitkin. Ohjaaja ei nähnyt rakennukseen sisälle eikä voinut ohjeistaa koiraa lankulle.
Pieni epätoivo kupli mielessä, kun puolet ajasta oli mennyt ilman löytöjä. Sitten tuli ensimmäinen ilmoitus koiranohjaajalta, koira paikallistaa hajua. Lähdin katsomaan tilannetta ja pian koira ilmaisikin. Osoittaessani uhrin sijaintia, tuoamri totesi: Excellent! Vaihdoin koirakoitten alueita hieman ja etsintää jatkettiin. Pian tämän jälkeen tuli toiselta koiranohjaajalta ilmoitus, koiralla on haju mutta se ei saa sitä paikallistettua, pitäisikö vaihtaa toinen koira alueelle. Lähdin katsomaan tilannetta ja hetken tarkkailun jälkeen koira jo haukkuikin ilmaisuhaukkua. Tuomari hiillosti minua, missä maalimies on?? Sanoin tyynesti, että en ole vielä ilmoittanut ilmaisua tapahtuneeksi ja tilanne on vielä kesken. Hetken koiraa seurattuamme päädyimme koiranohjaajan kanssa yksimielisesti siihen, että uhri on korkealla suuren rakennuksen päätyseinällä olevalla parvekkeella. Ilmoitin tuomarille hyväksyväni ilmaisun tapahtuneeksi ja osoitin uhrin sijainnin. Tuomari sanoi taas innoissaan: Excellent!
Heti kun tilanne näytti tässä selvältä, alkoi kolmas koiranohjaaja huudella minua radiopuhelimella ilmoittaen hänen koiransa haukkuneen jo jonkin aikaa toisen rakennuksen sisällä. Kiirehdin raunioalueen yli sen toiselle laidalle. Koira oli tosiaan mennyt puulankkua alas kellariin ja ilmaisi sen peränurkassa! Ilmoitin tuomarille hyväksyväni ilmaisun ja kutsuin koiranohjaajan paikalle. Menimme alas kellariin kiikkerää puulankkua pitkin ja yritin osoitella tuomarille maalimiehen sijaintia, mutta homma taisi jo olla selvä.
Katsoin kelloa ja aikaa oli kulunut noin 13 minuuttia. Kaikki kolme uhria löytyi siis lopulta noin 3 minuutin sisällä. Käskytin joukkueen radiopuhelimitse riviin seisomaan aloituspisteeseen. Muilla joukkueen jäsenillä taisi olla pientä epäselvyyttä tapahtumien kulusta, sillä olimme seisseet siinä jo hyvän aikaa arvostelua odotellen, kun alkoi supina: Siis montako me löydettiin? Kaikki?? Oikeesti?
photo: Alberto Brugali
Tuomarin arvostelu oli lyhyt ja ytimekäs: Team Finland, Excellent Arbeit. Tuomari näytti minulle arvostelukaavakettaan, jossa oli pisteet 256. Maksimi on 260 p. ja miinuspisteet tuli yhden koiran käynnistä vessassa etsinnän aikana. Myöhemmin tuloslistoissa näkyy meillä pisteet 254, ne on jostain syystä kirjattu eteenpäin virheellisesti. Mutta sillä ei ole mitään väliä, sillä näillä pisteillä Suomelle tuli MAAILMANMESTARUUS!
Sunnuntaina oli palkintojen jako ja pitkä iltapäivä odottaa iltalentoa kotiin. Koirakot kävivät ulkoilemassa ja minä pistin pitkäkseni auton etupenkille ja näin vaikka mitä unia. Kentällä oli vastassa peko-väkeä, tuttuja ja minulle tuntemattomia, vastaanotto oli ikimuistoinen vaikka uskon, että olin jotenkin niin uupunut ja puulla päähän lyöty, että en saanut sitä oikein sanottua kentällä. Kiitos kaikille paikalla olleille!
Reissuviikkoni aikana Mikko sai olla pääasiassa kotona, mitä se arvostaa suuresti nykyään. Vanhempani ottivat sitä naapuriin päivisin mutta heti kun Mikko kuuli tutun auton ajavan kotitalon pihaan, se karkasi takaisin kotiin. Kun taas minä tulin kotiin, se lähinnä tuhahti ja meni pois.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.