Mikko on muutnekin kunnostautunut hiljattain löytöretkillä. Se saattaa hilppaista tuonne metsään ja viipyä jopa puolisen tuntia. Minä en aina muista laittaa sille heijastinliiviä päälle ja pelkään, että joku innokas metsästäjä pumauttaa sen jäniskenä tai että se ekdyy jonnekin autotielle ja kuskit ei huomaa sitä. Autotielle on onneksi melko pitkä matka. Lisäksi pelkään, että se lähtee tuoreitten hirvenjälkien perässä niin pitkälle, ettei löydä takaisin kotiin. Ja jos se päätyy innoissaan pitkälle niin se on jo todella puhki ja kipeä ja kotiintulo voi olla haasteellista. Pimeäkin laskeutuu varhain ja Mikko on täysin sokea hämärässä, päivällä vielä näkee ehkä jotain pientä.
En kuitenkaan rupea sitä kuljettamaan jatkuvasti hihnassakaan. Kouluaamuina kun on ollut kiire eikä varaa odottaa Mikkoa saapuvaksi seikkailuiltaan, olen laittanut sen hihnaan kun on menty metsän suuntaan. Mikko on nimittäin tehnyt sitäkin, että jos Merlin on mukana, niin sitä ällöttää niin että se jää pihaan ja minä lähden Möllin ja Mopin kanssa metsään. Kun tulen takaisin, Mikko on häipynyt jonnekin omille teilleen.
Joskus sillä tosin voi olla syynsäkin jäädä pihaan. Viime viikolla yhtenä aamuna aikaisin lähdin ihan säkkipimeässä ulkoiluttamaan koiria. Lähdin metsänreunaa kohti. Merlin poukkoili edellä vailla huolen häivää. Miklos oli pitkässä hihnassa. Moppi kakkasi keskelle pihatietä ja jäi siihen. Yleensä Moppi kulkee tiiviisti mukanani eikä uskalla jäädä eroo minusta tai laumasta, joten oli todella outoa, että se jäi yksinään kyhjöttämään pihatielle. Mikko pisti metsänreunaa lähestyttäessä stopit päälle ja kieltäytyi liikkuamsta eteenpäin. Raahasin sitä perässäni parikymmentä metriä, kunnes päätin lähteä takaisi nhakemaan Moppia mukaan.
Ajattelin, että pitkän etäisyyden (50 m) takia Moppi ei uskalla pimeässä enää juosta peräämme. Moppi olikin todella iloinen, kun saavuin sen luokse. Sama kuitenkin toistui heti perään: Moppi jäi pihatielle pimeään yksinään ja Mikko harasi vastaan: ei metsään!
Siinä vaiheessa uskoin jo minäkin, että nyt ne kaksi tietää jotakin, mitä minä en tiedä, ja niin jäi aamu-ulkoilut siihen. Vielä juuri ennen lähtöä otin koirat pihalle mutta vieläkään ne eivät halunneet lähteä pihasta pois.
Karhu? Ilves? Susi? Mitkään ketut tai hirvet eivät todellakaan saa näissä koirissa tuollaista reaktiota aikaiseksi.
Vaikka Mikko viipyykin seikkailuillaan turhan pitkään, ei se välttämättä kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi mennyt kovin kauas. Sehän saattaa olla ihan lähimmän nurkan takana ja niin kauan kuin sillä on oma juttu kesken, se heilauttaa vain häntäänsä merkiksi siitä, että on rekisteröinyt kutsuhuutoni.
Viime elokuussa vanhempani hoitivat Mikkoa ja Mikko oli karannut metsään. Parinkymmenen minuutin poissaolon jälkeen sitä oli alettu kutsuhuutojen lisäksi todella etsiä. Jossain vaiheessa Mikko oli sitten porhaltanut pihaan ja sillä oli mukanaan iso puolikas rusakko! Siis taaimmainen puolikas. Se oli vielä ihan tuore, verta valuva. Herkkua! oli Mikko tuumannut. Metsätieltä läheltä taloa oli löytynyt karvatupsuja ja verta, eli kaukana ei Mikko ollut ollut. Varmaan se oli törmännyt johonkin herkuttelevaan petoon taikka kituvaan jänöön ja päässyt ns. valmiiseen pöytään.
Toissa viikolla kun Mikko seikkaili ja minä vislasin sitä metsänreunassa, se vastasi haukullaan ihan eri suunnasta. Haukku sanoi: Tulisin, mutta en pääse!
Mikko oli jotenkin päätynyt meidän ja naapurin pihan välillä kulkevan aidan väärälle puolelle - siis naapurin puolelle ja haukkui siellä koira-aitauksen takana. Ihan eri suunnassa kuin metsä jonne se oli mennyt. Sain sitten auttaa sitä kiertämään koko aitauksen eli puolet tontistamme, että se pääse takaisin meidän puolelle.
Mikko syksyisessä maisemassa
Pöpönen!
Kaaliaarre :-D
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.