Mitään se ei enää näe, mutta on pirteä ja hyvinvoivan oloinen, jopa siinä määrin, että olen käynyt metsälenkeillä nyt yöpakkasten tapettua hirvikärpäset ja Miklos kulkee mukana heijastinliivissä, valjaissa ja flexissä. Jos siltä kysyttäisiin, se olisi tietenkin mieluummin vapaana, mutta minä en voi ottaa riskiä, että hukkaisin sokean ja ramman vanhan koiran metsään sen lähdettyä tuoreitten hirvenjälkien perään tms.

Niin kauan kuin kuljen metsäteitä ja polkuja pitkin, matka sujuu melko vaivattomasti, mutta kaikki poikittaiset kepit, kivet ja muut kohoumat kampittavat Mikon helposti. Silti se kulkee tutussa metsässä niin hyvin, kuin kotonaan, että ei sitä ensimmäisenä arvaisi sokeaksi, jos ei tietäisi. Se jopa muisti vielä parin vuoden metsälenkkeilytauon jälkeen, missä kohtaa metsänreunassa on oja, jonka yli pitää hypätä että pääsee pellolle - melkein oikein - se ponnisti liian aikaisin ja mätkähti ojan pohjalle. Tai sitten spondyloosin jäykistämällä rangalla vaan ei enää leiskauteta sellaisia loikkia kuin nuorempana.

Miklos osaa oman oikean ja oman vasemman, kiertämisen ja peruuttamisen käskystä sekä termin "porras" (eli että edessä on nousu) ja kaikki tuo auttaa päivittäin sen ohjaamisessa, jos se vaikkapa jumittuu johonkin tai edessä on pudotus, umpikuja tai törmäys. Se kulkee tosi hyvin ja törmäilemättä kotona ja omalla pihalla niin kauan, kuin se on kartalla. Jos se jostain syystä putoaa kartalta, on se sitten hetken aikaa ihan eksyksissä. Joskus käy niin, että se ei löydä terassin portaita - se saattaa mennä 20 cm ohi ja päätyy terassin alle, jossa kulkee edestakaisin eikä ymmärrä missä on ja mistä pääsisi sinne minne haluaa. 

Joskus Miklos saattaa hypätä aitaverkkoa päin kun luulee, että aitauksen portti on siinä vaikka se on 30 cm vasemmalla. Ylipäätään se ei voi tietää, onko portit ja ovet auki vai kiinni, koska se ei näe, ja joskus se odottaa turhaan avonaisen portin edessä, että se aukaistaisiin. Tai jolkottaa vastaavasti vauhdilla kiinni olevaa ovea tai porttia päin kun luulee, että se on auki. 

On oltava tarkkana, mitä pihalla laittaa minnekin. Mitään terävää (esim. työkaluja) ei voi jättää sellaiselle korkeudelle, että Mikko voisi kävellä suoraan siihen ja loukata itsensä. Autot pitää jättää tietyille paikoille missä niitä pidetään aina. Yhtenä päivänä kesällä Miklos juoksi vauhdilla poikkeukselliseen paikkaan pysäköityä autoa päin, kuului vain kova kolahdus ja sitten ulahdus. Merlin ja Moppi väistivät autoa viime tingassa, Miklos juoksi kovaa ja pahasti päin ja satutti itsensä. Se kannatteli toista etujalkaa ilmassa ja valitti pitkään ääneen ja oli ihan selkä köyryssä ja kipeä monta päivää sen jälkeen. Onneksi toipui kuitenkin ja on nyt tosiaan ollut niin hyvän oloinen, että on päässyt mukaan lyhyille metsälenkeille.

Kun harjasin Mikkoa sängyn päällä ja pyörittelin ja käänsin sitä kyljeltä toiselle, sen sisäinen kompassi meni sekaisin ja se yritti sinnikkäästi laskeutua sängyltä seinän puolelta. Kun ohjasin sen lattialle, oli se ihan hukassa siitä, missä on ja miten päin, kunnes koski kuonolla Möllin huoneen aitaan. Silloin sen oma sijainti kartalla loksahti taas kohdalleen ja se tiesi taas aivan tarkalleen, missä se oli ja mistä mennään minnekin.

Mikolla on nyt ikää 11,5 vuotta. Tuntuu ihan hurjalta ajatella, että se on ollut meillä yli 11 vuoden ajan. Se on minun vanhin kotona ollut koira. Mikko on niin viisas! Se poimii ihmisten keskusteluista juttuja ja tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se käy naapurissa paukuttamassa tassulla ulko-ovea, syö siellä välipalan ja tulee sitten takaisin kotiin. Se tulee nykyään kerran päivässä istumaan viereeni ja koskettaa kevyesti nenällä: Tässä minä olen, olethan sinä siinä? Sitten jutellaan ja rapsutellaan vähän aikaa, ja kaikki on hyvin.