Vietimme Miklosin kanssa Pääsiäisen Ruotsissa Nynäshamnissa jossa treenasimme ahkerasti ruotsalaisten pelastuskoiraharrastajien kanssa, kolme päivää aamusta iltaan. Tapahtuman nimi oli Rädda Påsken ja se on heidän perinteinen pääsiäisleirinsä. Saimme kutsun tähän tapahtumaan lokakuussa Tukholman kokeissa, jonne meidät kutsuttiin viime kesänä MM-kisoissa. Niin niitä yhteyksiä ja uusia mahdollisuuksia syntyy!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Homma alkoi torstai-iltana yhteisharjoituksella viranomaistason koirille ja paikalliselle pelastuslaitokselle. Statoilin tehtaalla oli tapahtunut räjähdys ja uhreja oli alueella kadoksissa noin 15 henkilöä. Olimme etukäteen saaneet tiedon, että olisimme Miklosin kanssa suorittamassa tätä harjoitusta. Yhteensä 9 koiraa otettiin suorittaviksi koiriksi, muut koiranohjaajat olivat johtoryhmää ja uhreja sekä katsojia.

 

Meidät jaettiin kolmeksi 3 koirakon ryhmäksi, joihin liittyi myös yksi palomies kuhunkin ryhmään. Saimme tutkittavan alueen ja koirat laitettiin töihin yksi kerrallaan, kaikki ryhmän koirat kulkivat kuitenkin koko ajan mukana. Miklos oli meidän ykköskoira. Lähdimme kulkemaan alueen reunaa myöten, kiersimme yhden suuren hallin ja sen takana Miklos ilmaisi haukkuen, että sen pitäisi päästä verkkoaidan toiselle puolen. Ryhmänjohtajamme mukaan aidan toinen puoli ei ollut aluettamme vaan siellä saattoi olla toinen ryhmä etsimässä, joten jatkoimme matkaa.

 

Vähän matkan päässä Miklos kävi raapimassa erään suuren telttahallin ovia, mutta pääsyä sisälle ei ollut.

 

Menimme sisälle isoon halliin jossa oli puulavoja korkeissa pinoissa ja pian Miklos alkoi juoksennella sen näköisenä, että sillä on haju. Se haukkui pari kertaa hallin päädyssä ja muu ryhmä säntäsi ohitseni sen luokse - itse olisin antanut koiran rauhassa paikallistaa valmiiksi asti ja jäin taaemmas. Porukka taskulamppuineen haki sieltä, täältä, mutta Mikolla oli nenä tuunattuna hyvin ja hetken päästä alkoi lautakasojen ja seinän välistä tasainen haukku, josta tunnistin, että Miklos on uhrin luona. Uhri oli saatu sijoitettua todella ahtaaseen paikkaan, jonne saattoi mennä yksi henkilö kerrallaan, joten minä menin ensin hakemaan koiran pois ja tarkistamaan uhrin sijainnin, ja sitten ryhmänjohtaja meni antamaan välittömän ensiavun.

 

Uhrit vietiin johtokeskukseen ensiapupisteeseen. Palomiesten kontolla oli uhrien siirtäminen ja kuljetukset sekä hoidon priorisointi ja ensimmäiset hoitotoimenpiteet ennen vientiä sairaalaan; ihan kuten oikeissakin suuronnettomuuksissa. He kehuivat aivan erityisesti uhreja, jotka jaksoivat esittää rooliaan antaumuksella loppuun asti. Sydänpysähdyskin nähtiin.

 

Miklos siirtyi koirien lepopisteeseen ja toinen koira meni tarkistamaan lopun osan hallia, ja sieltä löytyi toinen uhri vielä. Sitten otimme kolmannen koiran käyttöön ja tämä koira haravoi sen telttahallin ympäristön, jonka ovea Miklos oli raapinut. Saimme lopulta luvan avata ovet ja mennä tarkistamaan tila sisältäpäin. Tila oli täynnä valtavia laatikoita, jotka pinoissa ja riveissä kohosivat korkeuksiin. Koira oli rullakoira ja juoksenteli sen näköisenä, että hajua on, mutta ei osannut paikantaa. Lopulta se otti tyhjällä takaseinällä rullan suuhun. Yritimme lamppujen valoilla haravoida telttaa ja laatikoita, mutta emme löytäneet uhria. Teltan takaseinustalla oli korkealla roottori joka pyöri ja siis tuuletti tilaa.

Päätimme vahvistaa reaktion toisella koiralla. Miklos alkoi nopeasti osoittaa että teltassa on ihmisen hajua, ja paikansi sen nurkkaan takaseinään roottorin alapuolelle. Siellä se haukkui. Ja me kiipeilimme ja etsimme ja tungimme ahtaista väleistä laatikkorivien taakse ja päälle, mutta ei vain löytynyt ihmistä. Roottorin täytyi sekoittaa tilannetta ja hajun kulkuja, ei ollut muuta mahdollisuutta. Palomieskin kiipeili korkealle teltan sivurakenteisiin ja valaisi laatikoita ylhäältä päin, ei uhria missään.

 

Lopulta ryhmänjohtaja ehdotti, että jospa kiertäisimme teltan vielä ulkoapäin. Jos uhri onkin niin kapeassa paikassa teltan seinän ja tavaroitten välissä, että koira pääsee paikallistamaan sen vain ulkokautta?

Menimme ulos ja kiersimme nurkan taakse ja Miklos nosti nenän ylös ja sitä vietiin! Se nousi teltan takana olevan kallionharjanteen päälle ja paineli poispäin. Minä huutelin luokse, ei totellut, siispä tiesin että löytö oli tulossa. Ja ei mennyt kuin pikkuhetki kun haukku kuului. Miklos oli juossut sen saman verkkoaidan viertä missä oli aiemminkin haukkunut, mutta nyt oli löytänyt kohdan josta pääsi aidan alitse toiselle puolen ja haukkui siellä metsässä uhria, joka oli ollut siellä koko ajan. Uhrin haju oli tullut tuulen mukana korkean kallion päältä teltan katon korkeudelle ja tuuletusroottori oli imaissut sen sisälle telttaan. Vähänkö oli mielenkiintoinen juttu ja ihan omassakin päässä raksutti että mistä nyt oikein on kyse! Mutta sikäli huonosti raksutti kuitenkin, että emme tajunneet laittaa tilaan valoja päälle, katkaisin oli koko ajan käytettävissä oven vieressä. ;-D

 

Itse harjoitus meni kivasti, mutta minä en ihan aina tiennyt mitä tapahtui ja miksi, ja missä kaikki olivat, tämä kenties johtui siitä että osa porukasta mongersi sellaista ruotsia, että tuli ihan tuska korviin kun sitä yritti ymmärtää. Toisaalta uskoisin että sama toimi myös toisin päin, eli meidän hyvin vajavainen suomenruotsimme saattoi olla heille oikeasti vierasta kieltä.

 

Miklos keräili lopuksi vielä rapsutuksia palomiehiltä. Porukoista löytyi ruotsalainen PON-ihminenkin, joka oli kouluttanut PONiaan pelastuskoiraksi mutta homma jäi kesken, kun koirasta puuttui se viimeinen silaus ja potku, joka tekee koirasta pelastuskoiran. Nyt naisella oli aussi koulutuksessa.

 

Iltamyöhään pääsimme pizzalle ja yöpuulle, ja sitten olikin edessä kolme päivää ahkeraa treenausta aamuyhdeksästä melkeinpä iltakuuteen, ja vain pieni lounastauko siinä välissä. Aamiainen oli runsas, mutta lounaalla syötiin vain aamupalaksi tehtyjä voileipiä harjoituspaikalla, ja päivän pääateria, päivällinen syötiin treenipäivän päätteeksi seitsemän aikaan illalla.

 

Harjoitusalueena toimi valtava tehdashalli- ja kaivosalue, joka enimmäkseen on ollut jo vuosia hyljättynä mutta pieniltä osin oli vielä käytössä puupellettitehtaana. Täällä oli kaivosaluetta, valtavia tehdashalleja polttouuneineen, hiilestä mustuneita käytäviä ja pitkiä tunneleita maan alla. Oli nousuja, laskuja, jyrkkiä portaikkoja, vaarallisia (myrkyllisiä) nesteliejuja isoissa laakeissa altaissa, vettä ja mutaa ja liejua siellä täällä, yllättäviä pudotuksia ja reikiä lattioissa, ritilöitä, pimeitä ja sokkeloisia tiloja. Joka lähtöön löytyi haastetta, ja joka päivä treenasimme useammalla eri alueella.

 

Kaikki leirin osallistujat oli etukäteen jaettu 5-6 hengen ryhmiin. Minut ja Miklos oli sijoitettu varsin onnistuneeseen 6 hengen ryhmään, jossa oli kolmella koiranohjaajalla jo toinen tai ties-kuinka-mones pelastuskoira meneillään, kaksi näistä koirista oli tosin vielä hyvin nuoria, mutta ohjaajat siis rutinoituneita (toinen edellisen koiransa kanssa parikertainen Ruotsinmestari). Lisäksi oli 8-vuotias kääpiösnautseri jonka ura oikeana pelastuskoirana oli tullut päätökseen sen tultua paukkuaraksi muutama vuosi sitten, mutta muuten koira oli todella hyvä. Ryhmämme ainoa aloitteleva koira oli bokseri, jonka emäntä oli muuttanut parikymppisenä Suomesta Ruotsiin, joten meidän ryhmässämme soljui kommunikaatio iloisesti kolmella kielellä: suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Tulikin saatua varsinainen pelastuskoiraruotsin pikakurssi!

 

Koska meitä oli ryhmässä kuusi henkeä, jakauduimme välillä vielä kahtia jotta saimme optimoitua koko treeniajan ja kaikki ehtivät treenata kaikilla alueilla tarpeeksi perusteellisesti. Ryhmämme oli erityisen motivoitunut harjoittelemaan, ja erityisesti minun ja kahden kokeneemman pelastuskoiranohjaajan muodostaman ydinkolmikon silmät alkoi kiilua innosta aina kun löysimme mahdollisimman likaisen ja vaikeakulkuisen paikan piiloksi. Aika monesti sitten treenasimmekin me kolme keskenämme.

Kaikki ryhmät eivät olleet ihan yhtä himotreenaajia, vaan saattoivat pitää päivän mittaan useampia puolen tunnin kahvitaukoja ja jättää jotkut hyvät treenipaikat väliin koska siellä oli niin likaista ja hankalaa...

 

Alue oli erittäin likainen, ja sainkin ensimmäisenä päivänä moitteita koska minulla oli ylläni niin "snygga kläder", mutta heti perään ryhmänvetäjämme totesi "just wait, it will change". Jakauduimme kahteen kolmen hengen ryhmään ja aloitimme aamupäivän harjoitukset vierekkäisillä alueilla. Kun vaihdoimme keskenämme aluetta kahden tunnin päästä, oli musta asuni kurasta ja pölystä harmaa ja kengät yltä päältä savessa.

Reissukaverini Satu kuvaili kolmen päivän jälkeen tilannetta sanoilla "kaikki ruumiinontelot täynnä likaa" ja se oli oikein osuvasti sanottu. Koska alue sijaitsi meren äärellä, kävi siellä jäätävän kylmä tuuli koko ajan, ja ilmassa oli oli milloin hienoa puupölyä, milloin mitäkin. Tuntui, että kasvot oli kuorittu kymmenen kertaa päivässä ja sitten ihohuokoset täytetty hiilipölyllä. Kuraa ja rapaa oli olkapäitä myöten vaatteissa ja tukassakin vaikka kypärät päällä enimmäkseen kuljimmekin. Nenäliina muuttui mustaksi aina kun niisti. Kotona meni monta päivää ennen kuin ihon sai kunnolla puhtaaksi ja sitten tuntuikin siltä että naamaa olisi jynssätty hiekkapaperilla.

 

Jäätävän tuulen jo mainitsinkin, ja joka päivä ekasta illasta lähtien vannoin, että huomenna laitan enemmän vaatetta päälle. Niinpä viimeisenä harjoituspäivänä minulla oli jalassa pitkät kalsarit, pyjaman housut ja kahdet päällyshousut, sukat ja villasukat; ja yläosassa lyhythihainen paita, kaksi pitkähihaista paitaa, paksu fleece, takki ja treeniliivi. Eikä vieläkään ollut varsinaisesti lämmin!

 

Säästyimme suuremmilta kommelluksilta mutta hieman kauhua saimme kuitenkin kokea. Viimeisenä treenipäivänä nimittäin meidän alueemme oli iltapäivällä suuri, pimeä tehdashalli. Tutustuimme alueeseen ensin itse ja pohdimme missä kohdin haluaisimme treenailla kolmen hengen ryhmissä, koska alue oli niin iso, että oli järkeä jakaa se kahtia. Löysimme portaikon joka vei tehdashallin alla olevaan säkkipimeään kellarimaiseen ja hieman sokkeloiseen tilaan, jossa oli siellä täällä katon sortumia, erivärisiä liejulammikoita, katkenneita ja romahtaneita putkistoja yms.

Yhden pylvään vieressä oli syvää vettä jossa killui kohmeinen sammakko, joka välillä hitaasti vaihtoi asentoa. Vedimme tästä johtopäätöksen, että tämä vesi ei ole myrkyllistä, mutta peitimme sen silti pellillä ettei koirat pimeässä tippuisi siihen. Päätimme sijoittaa maalimiehen kaikista kauimmaisen tilan perälle, jotta koirat joutuisivat etenemään mahdollisimman paljon säkkipimeässä ja romahtaneen katon kivenmurikoiden lomassa.

Huomasin, että maassa lojui keltaisessa muovin päällä lättänä rotta, siis rotta, joka kuin jäänyt jonkin litistävän laitteen väliin ja sen jälkeen siitä oli syöty kaikki syötäväksi kelpaava. "Hey look, a flat ratt!" Tässä vaiheessa kaikki vielä nauroivat.

Heti perään löytyi toinenkin edesmennyt kaveri, joka näytti ensin siililtä, mutta sitten totesin sillä pitkän hännän ja se oli ilmeisesti suuri rotta, jonka karva oli mennyt piikikkääksi ja siitäkin oli jo syöty kaikki syötäväksi kelpaava pois.

Ehdotin, että minä jäisin tänne saman tien jo maalimieheksi, ja niin muut lähtivät hakemaan ensimmäistä koiraa. Istuuduin tilan perällä yhden kiven päälle ja valaisin tilaa lampullani. Vähän tuli orpo olo. Sammutin sitten lampun ja hiljenin odottamaan koiraa etsimään minua.

Ensin ympärillä oli täysin hiljaista, mutta sitten kuulin jonkin ison ja äänekkäästi nuuskuttavan lähestyvän minua jostain päin pimeässä. Koira! Kultaisen noutajan piti olla tulossa, ja siltä se kuulostikin. Mutta vähän ihmettelin, voiko koira tulla näin nopeasti? Ja miksei sillä ole valopanta päällä? Miksi en näe ohjaajan taskulamppua tai kuule ihmisten puhetta? Siis se ei olekaan koira joka tulee??!

Kiersin taskulamppuni päälle nopeasti, ja kahmaisin käteeni kourallisen kiviä ja aloin heitellä niitä ympäriinsä, erityisesti suutaan josta ääni mielestäni oli kuulunut. Paukutin jalalla vähän lattiaa. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Rauhoituin ja sammutin taas valon, ja hetkessä alkoi sama äänekäs niiskutus ja askelet lähestyä. Taas valo päälle ja heittelin kiviä siihen suuntaan. Sama toistui aina vaan. Onneksi se ihan oikea etsijäkoirakin tuli melko pian, alkoi jo ahdistaa. Tosin se söi jotakin maasta ennen minun luokseni tuloa. Kun sanoin tästä koiran ohjaajalle, oli minun pakko kiusata miespoloa vähän ja sanoin ihan vakavissani: "Maybe it was the FlatRatt?" ja täytyy sanoa, että niin iloista ruåtsalaista en olekaan nähnyt kuin tämän miehen joka säntäsi penkomaan keltaista muovia, ja alkoi sitten hihkua ja hyppiä korkealle ilmaan: "Jeeeee!! Råttan är kvar!" (taisi se mies huomata naljailuni sillä kun kultsukka myöhemmin pussaili minua niin hän vaan kommentoi: Rattkisses!)

Varoitin seuraavaa maalimiestä siitä, että emme olekaan yksin tässä kerroksessa, ja lähdin hakemaan omaa koiraani. En tiedä miten se oli mahdollista, mutta Miklos tietenkin ensin holahti etuosaa myöten sinne sammakon viereen, ja jatkoi sitten maalimiehelle – ja kyllä oli todella aidosti iloinen ja helpottunut maalimies! Äkkiä pois täältä – emme tosiaan ole ainoat täällä!

 

Loppukevennys. Asuimme leirintäalueella Nynäshamnissa ja minulla ja matkakumppanillamme Satulla ja novascotiannoutaja Jipolla oli käytössä 6 hengen mökki. Viimeisenä iltana Miklos löytyi Satun makuuhuoneesta, Satun makuupussista, jonne se oli asettunut mukavasti koisimaan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuolleitten ja elävien rottien kellari ;-)