Miklos on minulla pisimpään ollut oma koira. Elokuussa se on ollut meillä jo 13 vuotta. Asunut kolmessa kämpässä kanssani, rakastanut aina intohimoisesti tätä paikkaa missä nyt asutaan ilmoittamalla innostaan äänekkäästi aina kun tänne on tultu, ihan alusta asti.

Minulla on aina ollut koira, joka kerää koko porukan kupit pois ruokailujen jälkeen. Ensin se oli Jepson, sitten Jeica ja Jes-Tas toi kumpikin omansa, sitten Jes-Tas yksinään toi kaikki kupit ja jopa laittoi useamman sisäkkäin (ja oikein päin) että sai tuotua 2-3 kerralla. Jes-Tasin jälkeen kupit on tuonut välillä Moppi mutta pääasiassa Miklos.

On aina yhtä vaikuttavaa, kun on vieraita ja koirien ruokinnan jälkeen Miklos tuo kupin kerrallaan keittiöön - Voih, katsokaa, se haluaa LISÄÄ!

Kupin tuomisen taito on siirtynyt koiralta toiselle. Nyt kun Miklos alkaa olla vanha ja raihnainen ja totta puhuakseni jo loppusuoralla, on tuo taito jo siirtynyt eteenpäin. Mölli on tähän asti pelännut seinärugbya metallisilla ruokakupeilla, kun ne on menneet ylösalaisin. Yhtenä päivänä kesken kupin heittelyn pitkin seiniä kuppi laskeutui lattialle oikein päin. Mölli katsoi sitä hetken tuumivaisena, otti sen suuhun ja toi keittiöön minulle. Ihan ekaa kertaa. Sillä oli selkeä mielikuva siitä, että Miklos toimii näin! Toisella kertaa Mölli oikein kurotti varovaisesti ottamaan kupin Mopin vierestä ja toi sen minulle.

Miklos on kuitenkin yhä tämän huushollin kuppivastaava, ja melkoisen kaavoihin kangistunut. Jos olen nostanut jonkun kupin lattialta ylös vain esim. pöydän päälle, niin se ei kelpaa. Umpisokean Miklosin nenä kertoo, että tuolla ylhäällä on tyhjä ruokakuppi, ja tämä ei ole keittiö! Se kiipeää ja nousee pöytää vasten ja kurottaa kupin ja tuo sen närkästyneenä keittiöön.

Aika pitkälti olen kyllä muuten luottanut, että Miklos ei enää varastele pöydiltä kauheasti. Ja tämä on pitänytkin paikkansa, koska se on todella jäykkä spondyloosin takia. Poikkeuksena viime joulu, jolloin se juhlaväen siirryttyä olohuoneen puolelle meni yksin keittiöön ja veti tarjoilupöydältä alas koko kalkkunan vateineen kaikkineen! Miklos ei ole koskaan voinut vastustaa joulukalkkunaa, se ihan sekoaa siitä.

Ja tässä keväällä isäntä oli ostanut possun sisäfilepötkön. Kävi vessassa ja tuli keittiöön ja yllätti Miklosin nielemässä sitä pötköä kokonaisena. Alkoivat sitten vetää sitä possun sisäfilepötköä, ihan tosissaan, kumpikaan ei halunnut luopua siitä! Niin kuin köydenvetoa, kumealla murinalla ja kirosanoilla höystettynä. Fileepötkö katkesi kolmeen palaan: yksi Mikolle, yksi isännälle ja keskimmäinen pala lensi pitkin lattioita ja isäntä laittoi sen koirien kuppiin, että voin antaa niille iltaruoaksi. Minä jäin tietenkin kokonaan ilman, se on sanomattakin selvää.

Miklosilla on aina ollut huippuhieno turkki: pitkä ja karhea ja todella helppohoitoinen. Nyt vanhemmiten siitä on tullut ohut: jokainen karva on hienonhieno ja pehmeä. Ja takkuuntuu helpommin. Uskon, että turkki takkuuntuu myös ihan siksi, että Miklos ei pääse rapsuttelemaan itseään luonnollisesti, kun on jäykistynyt spondyloosin takia. Se ei ole enää viime aikoina tykännyt harjaamsiesta. Aiemmin se oli ensimmäinen (ja ainoa) koira joka ilmaantui paikalle kun otin harjat ja kammat esiin: se istuutui eteeni selkänsä minulle kääntäen ja kurkkasi olkansa yli kuin ilmoittaen palvelijalleen: voit aloittaa harjaamisen nyt.

Nykyään harjaaminen ja turkin selvittäminen on Miklosista selvästi epämukavaa ja epämiellyttävää. Vanhan koira osaa kyllä itse sanoa, missä menee raja, mikä on vielä siedettävää ja mikä ei - siihen luottaen turkinhoito ei enää kuulu mukaviin asioihin, eikä sitä enää tehjdä. Otin sakset käteen ja leikkasin Miklosin turkin lyhyeksi - pörröiseen pentuleikkaukseen. Mutta koska olen aina vannonut, että Miklosta en ajele ihan lyhyeksi ja se saa pitää upean alkuperäisen PONin ilmeensä, niin pääkarvat pysyy yhä pitkinä.

Alkukesästä tuntui, että Miklosin tassun tahti hidastui ja se ei aina oikein tiennyt, missä on. Vanhoilla koirillakin voi olla dementiaa ja parempia ja huonompia päiviä. Ajattelin, että nyt ollaan ihan loppusuoralla. Liekö Miklos kuullut sen, koska muutaman päivän jälkeen piristyi huomattavasti. Välillä se on iltaisin vielä niin pirteä ja levoton, että lähdetään joko kaksin tai isommalla porukalla hihnalenkille. Kaukana ei käydä Miklosin kanssa, mutta aikaa voi kulua pitempäänkin kun se haistelee tienposkea ja nauttii lenkistä. Joinain aamuina sen tahti on niin rivakkaa, että minä menen juoksutahtia perässä. 

Keväällä Miklosilla oli ensimmäistä kertaa vestibulaarikohtaus. Yhtäkkiä se ei osannut enää kulkea suoraan ja horjui ja hoippui. Sen pää, kuono, nousi jatkuvasti ylös kohti kattoa ja selän yli toiselle puolelle, kunnes koko koira meinasi horjahtaa nurin ja se korjasi asennon, laski pään alas ja pikku hiljaa pää taas lähti nousemaan vinosti kohti kattoa, kunnes koira taas horjahti miltei nurin. Tätä jatkui miltei kokonaisen päivän verran. Kun Miklos kulki ulkona ja yritti ravistella kulkiessaan, se kaatui.
Olin jo päättänyt, että mitä vaan isompaa tulee, niin se on siinä, Miklos nukutetaan pois. Nyt ehdin juuri vasta diagnosoimaan tämän ongelman, jota en ole livenä koskaan ennen nähnyt, kun se jo alkoi itsestään helpottaa. Muutamassa tunnissa pahin olikin ohi ja jo saman päivän iltana Miklos oli jo niin merkittävästi parempi, että päätin katsoa mitä tapahtuu. Miklos parani itsestään muutamassa päivässä niin, että sille jäi muistoksi vestibulaarisyndroomasta ainoastaan hieman kallellaan oleva pään asento, joka sekin on parantunut liki normaaliksi nyt reilua kuukautta myöhemmin. Onneksi päätin katsoa sen yhden päivän pitempään, niin ollaan saatu nauttia ihanasta Miklosista vielä tämä alkukesä. <3

   

Miklos vierailee yhä mielellään naapurissa kun vanhempani ovat siellä, mutta ei enää viihdy siellä pitkään hoidossa. Siitä on tullut oikea kotihiiri ja se haluaa pääasiassa olla kotona ja omalla pihalla. Kun herkut on syöty ja rapsutukset saatu ja mahdollisesti päivätorkut otettu naapurissa, se paukuttaa ovea tassullaan ja lähtee päättäväisesti yksin takaisin kotiin. 

Miklosin kuulo on heikentynyt toispuoleisesti ja siitä johtuen se saattaa mennä ihan mihin vain suuntaan kun sitä kutsuu, luullen tekevänsä ihan oikein vaikka menisi aivan vastakkaiseen suuntaan. Onneksi sen saa nopeasti juoksemalla kiinni. Välillä saan juosta sen perässä alas mäkeä tielle, välillä pellon poikki naapuriin päin. Tällainen umpisokea ja puolikuuro koira on vaarallisen helppo hukattava ja pitää olla todella tarkkana jos sitä pitää vapaana ulkona!

Mikä onkaan ihanampaa kuin torkkua ulkona varjossa aurinkoisena kesäpäivänä? Ja vanhan koiran tapauksessa nukkua selällään seinän vieressä oikein syvää unta heräämättä mihinkään, tuhista ja puhista ja kuorsata kovaan ääneen. 

  

Mölli tykkää Mikosta hirveästi. Se haluaisi kovasti nukkua Miklosin vieressä ja on vuoden ajan pehmittänyt Miklosia siihen - nyt ne voi jo nukkua niin, että tassut koskee toisiaan ilman, että Miklos nousee ylös ja vaihtaa paikkaa. Mölli myös aina tietää missä Miklos menee ja etsii ja näyttää sen tarvittaessa. Jos Miklos on vähän tippunut kartalta eikä löydä vaikka terassilta portaita alas tai ovea ulos olohuoneesta, Mölli kiertää sen oikein läheltä ja ohjaa sen oikeaan suuntaan perässään.