Mikko on ollut nyt 7-8 viikkoa "levossa". Meillä oli lauantaina täällä kavereitten kanssa pikkujoulut, treenattiin ensin vähän ja sitten syötiin hyvin. Miklos pääsi mukaan tekemään, se sai etsiä kaksi ihmistä pihapiiristä. Olipa se iloinen! Kovasti pussaili tuttuja. Illalla se isännöi pikkujouluja rauhalliseen tapaansa, ja tepasteli tomerana hälykoira-kollegoidensa kanssa pihalla. On hauska nähdä, miten nämä meidän hälykoirapojat tulee niin kivasti toimeen keskenään. Kai ne yhdistää, että kivaa tapahtuu aina kun tällä porukalla ollaan liikkeellä? Ja ovat sitten herrasmiesmäisesti huomioimatta toisiaan.

Seuraavana aamuna Mikolla oli ongelmia takaosan kanssa, pientä koordinaatiopuutetta. Liikaa vauhdikkaita tilanteita edellisenä päivänä siis. Olen nyt viime aikoina antanut Mikon liikkua vähän enemmän, ja se ei selvästikään kestä sitä sittenkään. :-(

Mikolla oli tänään aika fysioterapiaan, ja koska varsinaista merkittävää käännettä parempaan ei ole tullut 7-8 viikon "levosta" huolimatta, halusin keskustella myös Mikkoa hoitavan neurologin kanssa tilanteesta. Minulla oli kysyttävää. Minusta tämä erittäin rajoitettu elämä mitä olemme Mikon kanssa nyt eläneet miltei kaksi kuukautta, ei ole riittävän laadukasta elämää Mikon kaltaiselle koiralle. Minä näen sen suunnattoman turhautumisen täällä kotona, joka päivä. Kun ei saa juosta, leikkiä, riehua, ei tehdä mitään.
Kysymys kuuluu, kuinka kauan tätä vielä jatketaan, kuinka kauan vain odotetaan ja katsotaan tuleeko selkeää käännettä parempaan, vai onko tämä paras mihin päästään, ikinä. Missä menee raja?
Neurologin mielestä koira tottuu kyllä tällaiseen elämään, minusta tällainen elämä ei ole Mikon tapauksessa millään tavalla hyväksyttävä pitkäaikaisratkaisu. Se ei voi olla aina näin, pääsemättä juoksemaan ulkona vapaana, pääsemättä kunnon lenkeille, treenaamatta mitään. Vaikka se pysyykin tällä hetkellä hengissä ja suurimmat kivut poissa, niin sille on hirveää henkistä rääkkäystä kun se ei pääse liikkeelle eikä tekemään mitään. Se on täällä kotona välillä ihan hirveän turhautunut!

Jos se olisikin niin, että liikkuminen ja riehuminen sattuisi Mikkoa, niin että se itse rajoittaisi omaa liikkumistaan, olisi tilanne erilainen. Mutta nyt riekkuminen ei selvästikään satu sitä niin että se itse välttäisi riehumista, vaan kipu tulee jälkeenpäin, seuraavana yönä ja aamuna. Se ei itse liitä kipuilua liikkumiseen, eikä siksi itse osaa sitä rajoittaa. Minun tehtäväkseni jää se Mikon tekemisen ja riekkumisen rajoittaminen. Hirveää henkistä kärsimystä eläimelle jotta se välttyisi fyysiseltä kärsimykseltä. Eikä se sitä koskaan ymmärrä, miksi niin toimitaan. Niin epäreilua.

Puhuin neurologin kanssa. Oli kuin olisimme puhuneet aivan eri kieltä, vaikka puhuimme ihan hyvää englantia kumpikin. Näkökantamme ovat niin kaukana toisistaan. Yritin, mutta en niin millään saanut meitä viritettyä samalla aallonpituudelle. Neurologi näkee vastaanotolla hyväntuulisen koiran, joka ei vaikuta kovin kivuliaalta. Mutta hän ei näe sitä tilannetta, mikä meillä on kotona. Sitä turhautuneisuutta. Neurologille tuntui riittävän, että koira pysyy hengissä ja kohtuullisen kivuttomana. Jos se ei pysty juoksemaan, niin ehkä se voi kävellä. Jos se ei voi kävellä, niin ehkä sen voi ottaa mukaan vaikka autoon.

Mutta kun nyt ei ole kyse siitä, että koira ei PYSTYISI tekemään jotakin, koska se pystyy ja se haluaa, mutta ei SAA. Se on ihan eri asia. Jos koira ei pysty, niin se ehkä itsekin tyytyy siihen mitä voi tehdä. Mutta kun koira ei saa, mutta pystyy ja haluaa, niin tilanne on ihan erilainen. Lääkäri näki asian ilmeisesti vain fysiologisen lääketieteen kannalta, ei koiran psyykkisen hyvinvoinnin kannalta. Keskustelua käytiin, mutta en saanut haluamiani vastauksia, emmekä puhuneet samasta asiasta. Neurologi sanoi yrittäneensä olla suora, mutta ei hän silti ollut lähelläkään sitä suoruutta, jota minä kaipasin. Hän kehotti myös taas kerran viemään Mikon vieä ortopedille tutkittavaksi.

Mikon fysioterapeutin kanssa sitten keskusteltiin tänään, mikä on mielestäni sellainen tyydyttävä elämänlaatu, taso, jolla Miklos voisi vielä hyvin ja sen elämä olisi minusta elämisen arvoista. Minusta se on sitä kun se voi liikkua ulkona vapaasti toisten koirien kanssa, käydä metsälenkeillä vapaana ja jäljestää.
Fysioterapeutti laati 6 viikon ohjelman jota voisi yrittää toteuttaa kipulääkkeitten kanssa, hiljaa rakentaa kuntoa ja sopeuttaa kroppaa taas liikkumaan. 6 viikon kuluttua olisi ohjelmassa päivittäin lyhyt metsälenkki vapaana. Suunnitelma kuitenkin alkaa vasta ortopedin tutkimuksen jälkeen. Sen aion vielä kokeilla. Saa nähdä mihin asti päästään. Pienenpieni toivon kipinä kytee yhä.

Sain Mikolle ajan 17.12. fysioterapeutin suosittelemalle ortopedille HauMauhun. Pitkät kolme viikkoa edessä. :-/