Jälkileiriltä Inkoosta ajelin illalla kohti Punkalaidunta ja Hiidenhelmeä. Navigaattori sanoin matka-ajaksi masentavat 2 h 45 min. :-( Inhoan ajaa pimeässä erityisesti hirvenmetsästysaikaan, ja vielä väsyneenä kun edellisenä yönä tuli nukuttua huonosti pitkään kestäneen ukkosen takia.

Lopulta pääsin perille ja vielä ennen yhdeksää, ja pimeässä näkyi Marianne ja Zamy opastamassa Hiidenhelmen pihaan. :-)

Pissatin koirat ja arvelin Mikon olevan väsynyt joten vein sen huoneeseeni nukkumaan ja otin pikkuruisen Moppikoiran mukaan seurustelutilaan. Arvasin ihan oikein Mikon arvostavan tätä ratkaisua, sillä kun kurkistin huoneeseeni jossain vaiheessa myöhemmin illalla, niin Miklos oli käpertynyt sängyn päälle minun makuupussini sisälle eikä sillä ollut mitään intoa lähteä siitä liikkeelle.

Illalla juhlistimme porukalla kultamitalia kermakakuilla ja kuohuviinillä. PON-porukat muistivat minua ja Mikkoa hienolla uudella selkärepulla jonka sisältä löytyi Mikolle niin tärkeää evästä ja miehekkäästi röhkivä pehmo sekä minulle hieno pinkki maastolippis. Kiitti kaverit!!

Yö meni taas pätkissä torkkuen, mulla kun menee aina se eka yö vieraassa paikassa vähän harakoille... Lisäksi makuupussini oli hieman hiekkainen Mikon lainattua sitä.

Sunnuntaina oli jälkikoulutusta vuorossa ja ensin tehtiin aloitteleville koirille makkararuudut. Sitten siirryimme rehupellolle tekemään pitemmät namijäljet. Mukana oli toistakymmentä innokasta jäljestäjää. Hienosti kaikki koirat kekkasivat homman nimen jotkut heti alusta asti, jotkut pienen alkuhämmennyksen jälkeen. Koomisinta päätä edusti koirakko, jossa koira kiskoi kaikin voimin eteenpäin jäljellä, ja ohjaaja haraa vastaan selin koiraan päin ja huutelee: Kun en mä nyt yhtään ole varma että tietääkö se missä se jälki oikein menee!

Jäljestämisen lomassa oli eräältä koiralta tipahtanut jonnekin pellolle hihna. Koiran ohjaaja oli siis ensin tehnyt jäljen, sitten jäljestänyt sen ja vienyt koiran autoonsa, ja sitten kävellyt vielä kertaalleen muistinsa mukaan jälkeä pitkin ja etsinyt hihnaa heinikosta.
Kyselivät sitten minulta, että onko Mikko mukana, löytäisikö se hihnan. Kokeiltavahan sen oli ihan haasteen vuoksi, itsekseni epäilin kyllä että löytääkö, koska pellolla meni varmaan kymmenkunta jälkeä pituussuuntaan sillä alueella ja koirilta oli jäänyt myös nameja jäljille.

Kun kaikki oli saaneet jälkensä ajettua, mentiin Mikon kanssa siihen tämän koirakon jäljen aloituskepille. Miklos alkoi imuroida maahan jääneitä nameja ja eteneminen oli hyvin hidasta ensimmäiset viisi metriä. Sitten kone käynnistyi ja mentiin aivan jälkeä myöten hyvää kävelyvauhtia eteenpäin, koiralla nenä ihan maassa. Selvästi Miklos valitsi yhden jäljen jota seurasi, sen joka lähti siitä kepiltä ja jolla oli ollut niitä nameja. Vähän ennen autoa se kadotti jäljen, koska siinä oli lukemattomia tallauksia autoilta pellolle ja takaisin. Ei noussut esineitä tältä jäljeltä.

Muut olivat jo luovuttamassa, ei se musta remmi sieltä pellosta löydy... mutta minä halusin vielä kokeilla esine-etsintää, kun se sujui niin kivasti siellä joukkuekisassa. Tuuli voimakkaasti etuviistosta ja lähetin huolettomalla huitaisulla Mikon etsimään esineitä. Ajattelin, että se alkaa jäljestää kaikkia muita jälkiä vaan ja noukkii nameja niiltä, eikä ota ilmavainua, mutta se kyllä juoksi vähän ristiin rastiin siinä.
Kun toisen kerran lähetin sen viistosti tuuleen nähden niin se juoksi vähän matkaa ja pysähtyi sitten siihen jotain hääräämään ja kun seuraavaksi katsoin Mikkoa niin sillä oli suussaan musta nahkahihna! Ja pään päällä taas suuri kysymysmerkki: Kaipaako tämä jotakin toimenpiteitä?

Minä olin niin vilpittömän iloinen ja yllättynyt että hihkuin vaan ja menin itse hakemaan sen hihnan. Miklos sai taskuntäydeltä nameja ja omistaja hihnansa takaisin. Vitsit että oli kiva nähdä että koira toimii. :-) Luulen, että esine-etsintä oli sille helpompi koska se oli jo ajanut saman ihmisen tekemän jäljen, eli ominaishajut oli samat.

Sitten palasimme leirikeskukseen ja siellä oli tokotreenit menossa. Otettiin vähän Miklosin kanssa tottista, aluksi joku 10 min paikallamakuu ja sitten jättäviä liikkeitä ja seuraamista. Kivasti meni. Kadonneen hihnan emännältä saimme palkkapötkön eli sellaisen punotun pehmoisen patukan ja Miklos tykkää siitä kovasti. Kiitos vaan!

Leirin päätteeksi oli tietenkin leirikisa, jonka aikana Miklos sai lepuuttaa autossa ja Moppi tuli kisailemaan. Tälläkin kertaa olin voittajajoukkueessa, tämähän on ihan yhtä juhlaa vain. ;-D

Kermakakkujen viimeistelyn jälkeen oli kotiinlähdön aika. Illallahan oli vielä rauniotreenitkin edessä. Kyllä väsytti kun ajoin, piti pysähtyä ostamaan energiajuomaa ja sitten onneksi Maiju viihdytti minua puhelimessa tovin.

Kun tultiin kotiin, ehdin tuoda sisälle yhden satsin matkatavaraa ja käydä sängyn päälle pitkälleen melkein puoleksi tunniksi - ja hetken päästä Miklos pyysi lupaa tulla sänkyyn myös, ja änkesi minun viereen, ihan kylkeen kiinni, selälleen ketarat kohti taivasta. Kuiskutteli korvaani ja pussasi ja oli oikein herkkää. ;-) Siinä sitten köllötimme ja höpöttelimme ja oli oikein kivaa. Tajusin, että tämä oli muuten eka kerta tänä vuonna, kun Miklos hakeutui nimenomaan minun viereen köllimään ja helliteltäväksi.

Tosi kiva viikonloppu mutta liian vähän unta!