Partiointirinkimme on pyörähtänyt hienosti käyntiin. Ideana on tehdä yhdelle hälykoiralle kerrallaan pitempi partiointitreeni. Yhdellä kerralla siis harjoitetaan todellakin vain yhtä koiraa, ja harjoitusta saa koirakon lisäksi myös kartturi(t).

Tällä kertaa suorittamaan pääsimme me Miklosin kanssa, peesareina oli Satu ja Virpi joista Satu toimi kartturina. Järjestäjänä oli Sonja ja maalimiehenä hänen miehensä; joille suurkiitokset juuri sellaisesta treenistä jota me tarvitsimme.

Etsintäalue oli Lauttasaaressa, meren reunustama pitkulainen alue, jossa kulki lenkkeilypolkuja ja kävelyteitä ja alueen toisella laidalla oli paljon pieniä mökkejä. Maasto oli vaihtelevaa: oli korkeita pieniä kumpareita, vanhoja sota-ajan kaivantoja ja juoksuhautoja sekä joitakin bunkkereita tms. taisi olla. Meidän lisäksemme liikkeellä oli paljon muitakin ulkoilijoita. Päätin jakaa alueen pituussuunnassa kahtia ja edetä siksakkia ensin toista puolta toiseen päätyyn ja sitten tulla siksakkia toista puolta takaisin.

Harjoitus oli sitä mitä olin pitkään jo halunnut: ventovieras alue ja ventovieras maalimies, jota minä ja koirani emme ole koskaan tavanneet.

Tutkimme alueen melko tarkkaan. Kuljin koira liinassa ja pidin liinan niin lyhyellä, että näin koko ajan koiran reaktiot. Pimeässä koira katosi nopeasti näkyvissä jos oli pitkällä. Yhden mökin pihapiirissä Miklos alkoi säntäillä edestakaisin vauhdikkaasti: arvelin että siitä oli juuri mennyt citypupu. Jos kyseessä olisi ollut ihmisen haju, olisi koira seurannut hajuvanaa eikä säntäillyt sinne tänne.

Haasteen meille loi alueen toista laitaa kulkeva meri, jolta päin tuuli voimakkaasti. Miklos rakastaa vettä ja uimista ja usein villiintyy pelkästä veden hajusta. Aluksi se välillä vähän hötkyilikin meren suuntaan, mutta kun tulimme meren puoleista puoliskoa takaisin päin aloituspisteeseemme, niin koira kyllä työskenteli ihan tyydyttävästi vieressä tyrskyilevistä aalloista huolimatta.
Alueen loppupuolella rannalla oli piiitkä aallonmurtaja, ja hetken pähkäilyn jälkeen jouduin toteamaan, että kyllä se piti tutkia, ja niin lähdimme kapuamaan isoista kivenmurkoista tehdyn aallonmurtajan toista päätä kohti. Aikansa siinä meni mutta pääsimme päähän asti ja sitten piti vielä tulla takaisin. Aikamoinen haaste se oli ja vieläpä vettä rakastavan koiran kanssa, kun meri pauhaa molemmin puolin parin metrin päässä! Mutta ei se ollut menossa uimaan sentään. (peesarimme siis odottivat tyynesti rannalla)

Reilun tunnin kuluttua oli alue käyty läpi, kartturinkin mielestä riittävän tarkkaan ja Virpin mielestä jopa liian tarkkaan. Minun mielestäni tarkka pitää olla jotta voi sanoa että mitään ei löytynyt. Alueella oli paljon kumpareita joissa oli melko jyrkät seinämät - ne piti kiertää ympäri ja vielä päältäkin, ja lisäksi paljon muita ulkoilijoita eli häiriöhajuja.

Saimme sitten uuden alueen jonne siirryimme autoilla. Alue oli vastaavanlainen ja pitkulainen, ja sen halki kulki pituussuuntaan useampi kävelytie. Nyt päätin ensin hyödyntää hyvät kävelytiet ja kulkea niitä pitkin ja katsoa tuleeko reaktioita, ja sitten vasta tehdä siksakkia taas.

Olimme kävelleet jonkin aikaa, kun Miklos yhtäkkiä reagoi - pysähtyi ja haisteli voimakkaasti ja innostuneen oloinen. Huomasin kyllä tämän reaktion, mutta ajattelin, että tuuli toi juuri vastaamme kävelleen naisen hajun takaisin koiran nenään. Tyhmä minä, eihän koira ollut muihinkaan vastaantulijoihin reagoinut noin. Sonja sanoi jälkeenpäin, että olimme tuolloin olleet noin 100 metrin päässä maalimiehestä ja tuulikin oli tullut ihan oikeasta suunnasta. No, jäi sitten tarkistamatta olisiko tuo jo ollut oikea haju, lähinnä sen takia, että alueella oli niin paljon kulkijoita.

Kun olimme olleet tällä toisella alueella ehkä puolisen tuntia, Miklos yhtäkkiä halusi tien vasemmalla puolella kohoavan kumpareen pöheikköön. Meni siihen pöheikköön, nosteli nenää ja heilutti häntää. Satu taisi ihan ääneenkin sanoa: Mikko heilutti häntää kaksi kertaa. Koira oli sen näköinen, että jos olisi jääty odottelemaan, olisi se varmaankin haukkunut.

Sinnehän oli sitten mentävä katsomaan, koska tämä oli ensimmäinen näin voimakas reaktio. Koira kipusi pöheikön läpi ja tuli kumpareen keskitasolla kulkevalle polulle. Se alkoi intensiivisesti vetää polkua pitkin pää alhaalla, kuin jäljellä olisi ollut, mutta silti vähän liian lujaa jäljestääkseen. Muutaman metrin jälkeen se yhtäkkiä nosti taas päänsä ja teki käännöksen sivulle, samaan suuntaan kuin alhaalla tielläkin. Se kipusi vielä vähän ylemmäs kumpareelle ja sitten siitä jo näki että lähellä ollaan.
Edessä oli pystysuora kallionseinämä jonka viereen on joskus muinoin louhittu juoksuhauta tms. syvennys. Miklos meni hajun perässä ja tipahti risukkoon jolla syvennys oli siitä kohtaa täytetty. Se jäi siihen risukasaan hetkeksi pohtimaan tilannetta, sitten ponnisteli irti siitä ja alkoi kiertää ja tarkistaa eri kohtia, mistä haju tulee ja miten alas pääsee. Lopulta muuta mahdollisuutta ei löytynyt, ja risukasan kautta Miklos laskeutui alas ja maalimies olikin itse asiassa ihan minun edessäni, sielläsyvennyksessä istumassa!

Ilmaisu oli todella intensiivinen eikä siitä meinannut tulla loppua, vaikka minä menin koiran viereen ja kiittelin. Palkkana minulla oli vähän säilykeruokaa mukana, pakkaus ei meinannut aueta millään ja koira vaan paukutti vieressä. :-D

Olipa hyvä treeni, kestoa tuli suunnilleen tasan kaksi tuntia sisältäen muutaman minuutin siirtymisen autolla alueitten välillä.