Oltiin lähdössä ulos, ja Moppi naukui, kurisi ja hypähteli innosta tapansa mukaan; ja Miklos puolestaan tepasteli vaan eteiseen kaikessa rauhassa ja heilutti vähän häntää, koska on kivaa lähteä ulos.

Siinä tavaroita kasatessani ja hihnoja esille ottaessani satuin huomaamaan, että Miklos hengittää jotenkin hassusti. Se avasi suuta vähän kuin aikoisi läähättää, kuului sellainen hiljainen plääh, ja kieli ei tullutkaan ulos suusta ja sitten se sulki suuta ja hengitti sisään ja kuului sellainen pieni khiih.

Katsoin sitä vähän aikaa ja sanoin sitten ihan ääneenkin, että nyt on Mikolla jotain vikaa suussa. Koska koirat oli aiemmin päivällä syöneet puruluita, ajattelin, että Mikolla on juuttunut puruluuta poskihampaitten väliin - tai joskus sillä klähmääntyy ruokaa isojen hampaitten ja posken väliin ja silloin se maiskuttelee vähän hassusti kun ei saa palasta irti.

Otin sitten kuonosta kiinni ja väänsin leuat auki. Poskihampaissa ei näkynyt mitään ylimääräistä eikä poskipusseissakaan ollut mitään varastossa. Tajusin onneksi katsoa sitten myös ihan syvälle kurkkuun, josta pilkistikin jotain valkoista. Hittolainen, sehän oli puruluu! Juuri ja juuri sain siitä otteen ja nykäisin sen pois. Sellainen pehmeäksi lutsutettu 5-6 sentin pätkä puruluuta, joka oli jäänyt jumiin eikä mennyt ylös eikä alas. Kauankohan se oli siellä ollut?

Miklos oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, istuutui vain tyynesti odottamaan että saisko sen hihnan niin voidaan lähteä. Ihme koira kun ei voi sanoa mitään vaikka meinaa tukehtua.